Ovat mullekin huulet hymyilleet…
Ovat mullekin huulet hymyilleet ja kaunihit soineet sanat, ovat mullekin keväät kukkineet, ovat mullekin taivaat auenneet — ei yksin murheet ja manat!
Oli mullakin aikani armahat, kevätpäivät ja illanruskot, oli mullakin kerran unelmat, oli viileät, oli valoisat, oli unteni onnenuskot!
Ne on mennehet. Se on haipunut,
se kerkeän kevään taika.
Mun on vaivoissa varteni taipunut,
mun on uskoni uljas vaipunut,
ja eessä on talven aika…
Vähät siitä! Mä vielähän elää saan tuota mennyttä ihanuutta: sehän kultaa muistojen hohteellaan mun polkuni — polkuja erämaan päin tienoota outoa, uutta.
Yksinäisyys.
Kalpeitten kasvojen suuret, kysyvät silmät pimeestä eroitan, yhteen puserretut huulet vaaleina, verettöminä… Yö ympärilläni ja yksinäisyys, pimeys pelottava!
Mutta syvällä noissa silmissä hehkuu ja hohtaa. — Ei ole se liekkiä lemmen, ei vihan villiintynyt tuli, vaan jalokiven-kylmä, kelmeä loiste, leimuamaton, kirkas. — Tuo katse kammottaa, hyytää veren, kuin kuolema, kun se saapuu valkeana, hangenhohtoisena, marmorikylmänä.
En kuule ääntä, en kuiskausta —
näen vaan:
kalpeat kasvot ja suuret kysyvät silmät,
joissa ei kimalla kyynel…
Nuoruuteni laulu.