Sa vanha laulu minun nuoruuteni, nyt olet ainiaaksi vaiennut, Ah, kerallasi paljon hautaan meni, mit' olen herkintä ma haaveillut…
Kun vierii vuosi, unhoituksen syli
on kaikki korjannut jo sävelet.
Ja ennenkuin viel' itse virran yli
ma astun, kaiutkin on kuollehet.
Mut kenties joskus leirinuotiolla, kun ehkä tapaan toisen kulkijan, ja yö käy ikäväksi kahden olla, sä pääset kolmanneksi seurahan.
Miksi.
Ah miksi, mun armaani, muistuikin taas mielehen vanha laulu, min on kätketty lempeihin säkeihin elon ankara käskytaulu:
"Ei kellään, ei meilläkään, ystäväin,
ole yhteistä muu kuin yksi,
se tunne ett' aina on oltava näin:
vain vieraita vieretyksin…"
Ah miksi, mun armaani, sielussain tuo aina ja alati säilyy; miks' sammuu tähti mun taivoltain kun kirkkainna onneni päilyy —?
Kehruulaulu.
Rukkisi vieressä iltaa vietät, lankoja pyöräsi punoo. — Loimia, kuteita… miksi ja minne polkiessasi mietit.
Puhtahan valkeat, murheen mustat,
vereltä hohtavat vyyhdet —
kohtalotarten kangaspuihin
joutuvat elämän langat.