Mimmi Lähteenoja on älykäs taiteilija. Hänen älykkyytensä ilmenee jo siinäkin, että hän alunpitäen on ollut selvillä omasta alastaan. Luulen hänen aina olleen vapaan näyttelijämaailman ylen tavallisesta ja ylen narrimaisesta turhamaisuudesta, joka saa niin näyttämön herrat kuin sen naisetkin halajamaan itselleen "nuoria" ja "kauniita" osia. Hän tuntee lahjojensa rajat ja tietää, että rajoituksessa myöskin piilee voima. Mutta hänen älykkyytensä ilmenee myöskin hänen luomissaan, joiden takana aina on mitä tarkin ja huolellisin harkinta ja tutkimustyö. Tässä suhteessa on hänen ja Adolf Lindforsin taiteella selviä kosketuskohtia.
Sukulaispiirre on myöskin detaljirikkaus, jota nti Lähteenojakin, kuten kaikki realistiseen taidekäsitykseen pohjautuvat taiteilijat, viljelee. Hänenkin luomissaan pistävät silmiin nuo erinomaiset ja todellisuustuntuiset pikkupiirteet, usein aivan vähäiset ja ikäänkuin ohimennen, jopa aivan kuin sattumaltakin vetäistyt, mutta aina luonnekuvaan sopivat, sitä selventävät ja jotakin ominaisuutta alleviivaavat. Nti Lähteenoja ei kuitenkaan perusta tulkintaansa niin suuressa määrin yksityiskohtien varaan kuin Lindfors, joka terävän analyysinsä eroittelemista alkutekijöistä ja irralleen purkamista rakennuspuista kokoonpanee kuvansa alusta loppuun. Näyttelijättäremme menetelmä on alunpitäen enemmän syntetisoiva — se tietysti voisi johtua siitäkin, ettei hänen tekniikkansa riittäisikään Lindforsin tuhatvivahteiseen taituruuteen taipumaan, mutta varmaankin se pohjimmiltaan sittenkin riippuu taiteilijaluonteen laadun erilaisuudesta.
Sillä aivan olennaisia eroavaisuuksiakin on olemassa. Silmiinpistävin niistä on ehkä nti Lähteenojan tunneherkkyys, joka ilmenee milloin herttaisena sydämellisyytenä, milloin jonakin toisenlaisena välittömänä tunteen läikähtelynä, jopa joskus kohoaa voimakkaaksi paatokseksikin — esim. Katrissa. Jonkun kerran korostuu tämä tunteellisuus pieneksi senttimenttaalisuudenkin pisaraksi. Se tapahtuu kuitenkin harvoin, sillä yleensä on Mimmi Lähteenojan taide hyvin tervettä.
Todellinen ja vakuuttava ja elävä, ne lienevät muuten arvostelun useimmiten käyttämät laatusanat näyttelijättären luomista. Noilla, tosin verrattain vähän sanovilla, mutta kuitenkin kaikessa ylimalkaisuudessaan oikeaan osuvilla adjektiiveillä voikin määritellä useimpia hänen tulkintansa iskevimpiä ominaisuuksia. Hänen esityksensä ovat todellisia siksi, että ne ovat erehtymättömän varmalla vaistolla todellisuushavaintojen pohjalle tyylitellyt; ne ovat vakuuttavia siksi, että eleitten ja äänenpainojen takaa aina erottaa sydämen sykkeen; ne ovat eläviä siksi, että näyttelijättärellä on hartaan antaumuksen ja välittömän myötäelämisen ihana kyky ja taito.
Mimmi Lähteenojan ohjelmisto on vuosien varsilla ollut jokseenkin samanlaatuinen. Siitä huolimatta hän kykenee miltei jokaisesta uudesta tehtävästään saamaan irti uuden muunnelman. Se merkitsee, että hänen asteikkonsa, ohjelmiston ahtaasta liikkumisalasta huolimatta, on harvinaisen laaja. Ja edelleen se merkitsee, että myöskin hänen tekniikkansa on joustava ja varma, kun se ulottuu aina uusiin ilmaisumuotoihin, vaikka sisällyksen — jos niin saa sanoa — eroavaisuus usein on kutakuinkin hiuksenhieno. Mehän tiedämmekin nti Lähteenojalla olevan tukenaan kaksi oivaa avua: taipuisa mimiikki (siihen liittyy myöskin varma naamioimistaito) ja vivahdusrikas ääni, jota näyttelijätär erinomaisella taidolla käyttelee.
* * * * *
— Lopuksi pieni persoonallinen muiston sirpale, ehkä itsessään aivan merkityksetön, mutta kenties kuitenkin omiaan osaltaan vähän valaisemaan Mimmi Lähteenojan taiteellista työskentelymetoodia!
Istuin aamupäivää näyttelijättären aurinkoisen kesäkodin parvekkeella Mankalassa. Oli kuunneltu linnunlaulut pihan vihreässä koivikossa, oli käyty näköalapaikat joen töyräällä ja tarkasteltu kukat ja kylvömaat. Ja miten olikaan, niin työntyi kahvikuppien ääressä tarina teatteriin — kuten aina tapahtuu siellä, missä kaksi tahi kolme teatteri-ihmistä yhteen tulee. Mimmi Lähteenoja pakisi puheliaalla tavallaan muistoistaan ja entisistä ajoista, "tohtorin" päivistä ja Ida Aalbergin vierailuista. Ja vähitellen myöskin muusta ja muista. Ehkäpä hän ei itse huomannutkaan, että hänen siinä juttuja kertoessaan liikkeet, eleet ja ääni taipuivat matkimaan niiden henkilöiden ilmaisukieltä, joiden vuorosanoja hän kulloinkin kertaili. Imitatsionia oli ilo katsella ja kuunnella; siinä välähtelivät "mallin" erikoisuudet, tietysti karrikoidun alleviivattuina, mutta sitä selkeämmin havaittavina:
— Muistatteko, kun hän tuli näin ja teki tämän liikkeen ja sanoi — —?
Miten terävän huomiokyvyn ja miten tarkan havaintojen muistamisen taidon tuo matkiminen paljastikaan! Muistiini juolahti erään kuuluisan ruotsalaisen näyttelijän kerran linkoama paradoksi: "Eihän hänestä voi tulla näyttelijää; hän matkii ihmisiä niin perin huonosti." Ja kun joku pyysi selitystä, jatkoi hän tähän tapaan: "Näyttelijän täytyy usein käyttää elävää mallia, jolta hän lainaa peruspiirteet näyttämön hahmoon. Hän ei tietenkään kopioi todellisen elämän ihmistä sellaisenaan, vaan hän ottaa mallista muutamat piirteet, joihin hän liittää toisia, muualta kokoomiaan huomioita ja mielikuvituksensa luomia lisiä."