(Kansallisteatteri 24/IV 1918.)
"Wilhelm Tell" esitettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 17 p:nä 1804
Weimarin hoviteatterissa.
Herttuallisen näyttämön päämiehenä oli silloin Goethe, joka Italian matkansa jälkeen oli ottanut huolekseen maan taidelaitosten ylimmän valvonnan ja vuodesta 1791 alkaen johti hoviteatterin toimintaa. — Goethe oli itsevaltias teatterinsa hallitsija, mutta myöskin innostunut ja ymmärtäväinen ohjaaja. Hänen päämääränään oli ihanteellisen näyttämötyylin luominen; näyttelijöiltä tuli vaatia puhdasta ja selvää lausuntaa, runotekstin kauneusarvojen vaarinottamista, plastillisen kauniita liikkeitä ja asentoja, ehdotonta alistumista yhteisesityksen ja kokonaisuuden vaatimuksiin. — Mutta huolimatta Goethen syvällisestä taidekäsityksestä ja ammattimiestenkin auliista avusta, ei Weimarin hoviteatteri aluksi jaksanut kohota paljonkaan senaikuisten saksalaisten näyttämöjen keskitasoa korkeammalle. Syynä siihen oli se, ettei ollut käytettävänä ensiluokkaisia näyttelijäkykyjä. Schillerin uudelleen virinnyt tuotteliaisuus, joka kartutti ohjelmistoa monilla täysipainoisilla lisillä — "Wallensteinin leiri" (1798), "Piccolominit" ja "Wallensteinin kuolema" (1799), "Maria Stuart" (1800), "Messinan morsian" ja "Orleansin neitsyt" (1803) — sai kuitenkin syntymään kauniin taiteellisen nousukauden. Ja sen jälkeen kun Schiller oli siirtynyt Jenasta Weimariin — joulukuussa 1799 — avusti hän johtajaa itse näyttämöllisessäkin työssä. "Wilhelm Tellin" ensiesityksen aikoihin lieneekin Goethen teatteri jo ollut parhaimmassa kukoistuksessaan; Schillerin näytelmä sai osakseen arvonsa mukaisen tulkinnan.
* * * * *
"Wilhelm Tell" oli Schillerin viimeinen suuri teos; sen jälkeen aloitettu tragedia "Demetrius" jäi keskeneräiseksi.
Wilhelm Tell kuului vanhastaan ihailtuihin vapaudensankareihin; taruhistoria oli luonut tämän Sveitsin miehen pään ympärille sankarisadun sädekehän. Rousseau oli hänen nimensä kunnioittaen maininnut ja Göttingenin runoilijat olivat hänen ylistyksekseen lyyransa virittäneet. — Goethe oli Sveitsissä ollessaan tutustunut Tell-tarinaan, jonka m.m. Aegidius Tschudi oli esittänyt kuudennellatoista vuosisadalla kirjoitetussa kronikassaan. Ja Goetheen, joka vast’ikään kertovassa runoelmassaan "Hermann ja Dorothea" oli laulanut vapaustaistelusta ja ihannoinut luonnonihmisiä, se oli syvällisesti tehonnut. Mutta hän ei kuitenkaan luonut aikomaansa eeposta tästä aiheesta, vaan jätti sen Schillerille, joka rakensi siitä draaman, intomieltä uhkuvan ja lennokkaan vapauden korkean veisun.
Schillerin "Wilhelm Tell" on nimittäin ensi sijassa hymni vapaudelle ja isänmaanrakkaudelle ja vasta toisessa draama. Se on melkein kuin jonkinlainen näyttämön Marseljeesi; sen paatos kajahtaa mahtavana ja sytyttävinä sinkoilevat sen kirkkaat säkeet. Satu vuorten kansasta, joka nousee sorron kahleita katkomaan, on kirkastunut kuultavien runokuvien sarjaksi. Ja kuvia koossapitävänä punaisena lankana ja tunnelmien ytimenä on sama ajatus, joka jo sisältyi "Ryövärien" vallankumoukselliseen mottoon: in tyrannos. Sama, mutta ei samanlainen!
Enemmän kuin mikään muu saman ajan teos kuvasti "Ryövärit" aikakauden vallankumouksellista kuohuntaa. Siinä oli rajua voimaa, räikeitä sanamaalailuja, kiihkeän tuskallista vapauden kaipuuta; siinä oli uhmaa ja uhittelevia hansikkaanheittoja, taistelunhalua ja sotahuutoja. Mutta lopulta sen sankarin — "harhaan eksyneen suuren sielun" — kuitenkin täytyi jättäytyä saman yhteiskunnan kostavan oikeuden valtaan, jonka huonous pakotti hänet rikosten polulle. Muistamme Karl Moorin repliikin: "Voi minua narria, joka luulin kauhuntöilläni voivani tehdä maailman kauniimmaksi ja laittomuudella pitää lait pystyssä!" Wilhelm Tell ei sorru. Hänet vie voittoon hänen asiansa ehdoton oikeus: hän pyrkii pitämään lait pystyssä poistamalla mielivallan. Ja hän onnistuu, sillä hänen takanaan on koko hänen kansansa. Oikeastaan ei Wilhelm Tell olekaan Schillerin runoelman sankarina; siinä on Sveitsin kansa, näytelmässä jaettuna edustaviin tyypillisiin yksilöihin. Draaman polttopisteessä on kuoro — ei tosin antiikin! — liikkuva, jäsennelty joukko. Ja juuri se seikka on omiaan alleviivaamaan "Wilhelm Tellin" mahtavaa paatosta, tekemään siitä valtaavan vapauden ja isänmaanrakkauden hymnin.
* * * * *
Kun Bergbom v. 1892 (19/10) esitti "Wilhelm Tellin", olikin hän pannut pääpainon yhteisnäyttelemiseen. Teatterihistorioitsijamme toteaa, että "suurin innostava vaikutus lähti kansankohtauksista." Wilhelm Tellinä oli silloin Benjamin Leino, Attinghausenina Falck ja Stauffacherina Halme. — Seuraavan kerran oli "Wilhelm Tell" suomalaisen teatterin ohjelmistossa v. 1899; myöskin Schillerin kuoleman 100-vuotispäivänä (9/5 1905) se uusintona näyteltiin.