* * * * *
Olisi ollut onnellista, jos Kansallisteatterissakin olisi seurattu samansuuntaisia periaatteita kuin Goethen ohjelmaansa ottamat. Varsinkin lausuntaan nähden ne olisivat olleet erinomaisen terveellisiä. Runorepliikkiä vaanii aina kahtalainen vaara: toiselta puolen proosakielen arkipäiväisyys, toiselta teennäinen mahtipontisuus. Meidän näyttämöllämme langetaan kumpaiseenkin syntiin. Ja eksytään vielä kolmanteenkin: siloiseen ja muodollisesti kutakuinkin moitteettomaan, mutta syvällisempää sielukkuutta puuttuvaan deklamatsioniin. — Goethen vaatimusta roolien haltijain alistumisesta näyttämökuvan yhteissointuun noudatetaan meillä sikäli, että kokonaisuutta rikkovia yksinesityksiä ei sallita. Mutta yhteisnäyttelemisessä ovat mukana myöskin statistit, joilla tässä näytelmässä päälle päätteeksi on aivan erikoinen ja tärkeä tehtävänsä: eivät näet yksin "puhuvat" roolit muodosta kuoron virkaa toimittavaa Sveitsin kansaa, siihen kuuluvat myöskin "mykät." Senpä vuoksi kansanjoukkojen liikehtimisessä välttämättä tulee olla sitä rytmillistä elämää, joka selkeästi jäsenneltynä ja taidolla käytettynä kauniisti korostaa runon paatosta. Kansallisteatterin joukkokohtaukset eivät tässä suhteessa mittaa täyttäneet.
Viitatessani weimarilaiseen esikuvaan en suinkaan tarkoittanut sitä, että meidän päivinämme klassillinen teos olisi esitettävä samalla tavalla kuin sata vuotta takaperin; Goethen ohjeita pitää soveltaa nykyaikaisessa hengessä. Klassilliset ohjelmat voivat helposti käydä meidän aikamme ihmisille ikäviksi, jollei vanhoihin leileihin saada kaadetuksi uutta viiniä. Onpa useimmiten välttämätöntä leilejäkin vuoleskella, s.o. pyyhkiä tekstiä. (Siinä taidossa Goethe on Eckermannille kertonut juuri "Wilhelm Tellin" runoilijan olleen mestarin.) Tätä uuttaja väkevämpää viiniä Kansallisteatterissa kaipasi. Siellä oli kaikki niin perin kesyä, jopa suorastaan sovinnaista. Siitä oli seurauksena, että Schillerin runo oli muuttumaisillaan yhtä kuivakiskoiseksi kuin miksi se toisinaan käännöstekstinä käytettynä koulupenkillä saattoi muuttua. Ja totta tosiaankin on "Wilhelm Tell" niin toisessa kuin toisessakin paikassa paremman kohtalon ansainnut!
Kansallisteatterin näyttämöasu oli omiaan esityksen sovinnaisuutta alleviivaamaan. Kulissikehys jäi pelkäksi maisema- ja sisuskuvapanoraamaksi, joka kyllä — lähinnä värillisten postikorttien tapaan — kuvasi Sveitsin luontoa ja oloja, mutta ei pienimmässäkään määrässä kuvastanut Schillerin vapaudenhymnin lennokasta sisällystä. Toisin sanoen: se muodosti irralliset puitteet, jotka eivät elimellisesti olleet kasvaneet tekstistä.
Urho Somersalmi oli komea Tell; hänen päättäväisyytensä vaikutti miehekkäältä ja hänen rohkeutensa oli reippaan ryhdikästä. Mutta kuvassa olisi saanut olla enemmän leveyttä ja ennen kaikkea sydämellisempää ja syvällisempää hartautta. — Vanhan Attinghausenin osa on — pienuudestaan huolimatta — näytelmän kauneimpia. Sanotaan, että esim. Baumeister Wienissä siinä on ollut suorastaan suuremmoinen. Vanha vapiseva ukko oli Burgtheaterissa kasvanut tulisieluiseksi nuoreksi sankariksi hehkuvan innostuksensa korkeimpana hetkenä, luhistuakseen sitten taas Rudenzin poistuttua taittuvaksi korreksi. Emil Falckin Attinghausen kutistui aivan mitättömäksi ja pieneksi. — Suuri Kainz on aikoinaan näytellyt Melchthalia; sillä osalla mainitaan hänen kuuluisuutensa alkutaipaleella valloittaneen Münchenin yleisön. Olihan Jussi Snellmanissakin innostunutta intomieltä, mutta kokonaisuudessaan ei luoma kasvanut sellaiseksi taiteelliseksi saavutukseksi, jolla valloituksia tehdään — edes Helsingissä. — Gessler kuuluu vanhastaan Axel Ahlbergin mainehikkaisiin osiin. Hänen satraappinsa on niin sanoaksemme hienostunut tyranni, siinä on rafinoitua julmuutta enemmän kuin riuhtovaa raakuutta. — Pitkästä rooliluettelosta mainitsen vielä Teuvo Puron tallimestarin ja Mimmi Lähteenojan vaikuttavan Armgardin.
Mutta näytäntö tuntui auttamattoman pitkäveteiseltä…
4.
A.K. Tolstoi: "Tsaari Feodor Ioannowitsh."
(Kansallisteatteri 8/11 1917.)
Aleksei Tolstoin elämänpuuta eivät mitkään rajumyrskyt ole ravistaneet; se sai vesasta varttua ja vanhentua mitä suotuisimmissa ja suojatuimmissa oloissa. Harvoille kynän miehille — ja varsinkin harvoille venäläisille — on sallimus suonut yhtä menestyksellisen myötätuulen purjeisiin. Useimmathan heistä ovat kohtalon kovissa kamppailuissa itsensä taiteilijoiksi taistelleet.