— En; olen suomalainen.
Koska ette puhu englannin kieltä, saan ehkä puhutella saksaksi?
— Olkaa hyvä.
Hän äänsi saksaa itämerenmaakuntalaisten tapaan. Ojensin hänelle korttini ja hän sanoi nimensä. Sitten hän jatkoi:
— Olen englantilainen insinööri ja tulen Siperiasta, jossa olen ollut kolme vuotta kaivostöissä. Minulla ei ole edes kortteja — ymmärrätte: siellä eletään sivistyksen ulkopuolella.
Hän vaikeni; joku pysähtyi osastomme oven eteen.
— Vai Siperiasta, sanoin jotakin sanoakseni.
Matkatoverini säpsähti, vilkaisi arasti ovelle, jonka himmeästä lasiruudusta varjo kuitenkin jo oli kadonnut, ja rupesi sopertelemaan:
— Pelkäsin, että siellä oli urkkija… Olisi vielä voinut luulla minua karkulaiseksi, kun kuuli Siperiasta mainittavan… Ah, ette tunne tätä onnetonta maata… täällä täytyy aina pelätä, elää alituisessa ahdistuksessa… vaikka olisikin aivan syytön… Niin, niin… voitte uskoa minua: olen todellakin englantilainen… Mutta ehkä Teitä jo nukuttaa. Saanko himmentää valon?
Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan, ennen kuin nukahdin. Mutta saatuani unen päästä kiinni, en havahtunut koko yönä — taiteilijapäivälliset olivat olleet perinpohjaiset.