* * * * *
Päivä oli jo hyvin korkealla, kun heräsin. Ilma kiilteli kuin sula kulta. Kun katsahdin ulos ikkunasta, näin suvivihreitä peltoja ja kukkivia omenapuita. Illalla olin nukkunut kaikkein varhaisimpaan kevääseen, nyt heräsin keskelle kukkeata kesää! Ihme oli tapahtunut; sen toteaminen täytti rinnan riemulla. Suven etsintäänhän olin lähtenytkin. Mutta en ollut osannut odottaa sen vielä vastaani tulevan.
Nyt vasta muistin matkatoverini. Hän oli jo täysissä pukimissa ja katseli hymyillen hämmästystäni:
— Eikö totta: omenankukat ovat jääkukkia kauniimmat? Eiköhän avata ikkunaa?
Se avattiin. Ja me vedimme täysin siemauksin kesäilman suloista palsamia keuhkoihimme. Se hiveli kuin hyväily.
Matkatoverini silmiin nousi kostea kiilto.
— Tiedättekö, sanoi hän, mitä tässä siunatussa suvi-ilmassa on?
Vapauden ihanaa aavistusta!
Hän punastui, nähtävästi omia sanojaan tyrmistyen: ikäänkuin olisi pelännyt minun lukeneeni niistä paljastuksen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo pääsi takaisin tasapainotilaan ja lisäsi selitykseksi:
— Niin, näettekö, tässä maassa oleskellessaan oppii vasta vapaudelle antamaan oikean arvon, sillä täällä sitä ei ole kenelläkään…
En ollut mitään huomaavinani, vaan käänsin liiviä napittaessani puheen toisille tolille. Mutta mielessäni ajattelin, että mies ei ole se, miksi hän itseään sanoo. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä varmemmaksi vakaumukseksi tuo vaikutelma muuttui.