Kun hän laski lehden käsistään, seisoi kauppaneuvoksetar hienona ja hymyilevänä hänen edessään:
— Sanoinhan: täsmälleen kello yhdeksän. Pidän edelleenkin aina sanani.
Mies nousi ja suuteli juhlallisesti hänen kättään sanoen:
— Te olette yhtä rakastettava kuin ennenkin.
Mutta itsekseen hän ajatteli: Hyvä isä, kuinka hän on vanhentunut!
He istuivat kahden puolen pöytää.
Kauppaneuvoksetar jutteli vilkkaasti ja eloisasti. Hän puheli lakkaamatta ikään kuin peläten, ettei hän ehtisi saada kaikkea sanotuksi. Hän haasteli politiikkaa ja kansantaloutta, kosketteli valtiopäivävaaleja, kallista aikaa ja pieniä palkkoja, arvosteli oloja ja ihmisiä…
Mies koetti vastailla sanan silloin, toisen tällöin, mutta mietti kaiken aikaa mielessään: Miksi hän puhuu noin paljon eikä sano mitään?
Ja nainen ajatteli puhuessaan: Siihen ei kajota ennen jälkiruokaa, silloin siitä päästään vähällä. Ja hän käänsi puheen kirjallisuuteen.
Tarjoilija toi jäätelön. Kun hän oli mennyt, ajatteli nainen: Nyt on aika! Ja hän kiinnitti kauniin katseen pöytätoverinsa kaulaliinaan sanoessaan ikään kuin alkajaisiksi: