Sitten hän hymähti ylimielisesti:
— No, se vielä puuttuisi!
He vaikenivat ja katselivat sanattomina kahvikeittiön siniseen väkiviinaliekkiin. Mutta kun huuruisessa lasikuvussa alkoi surista, sanoi kauppaneuvoksetar:
— Antaisimme tuoda kahvin minun huoneeni viihtyisimpään soppeen ja tarinoisimme menneistä päivistä…
Taas hän oli hetken ääneti. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:
— Sanokaa, oletteko milloinkaan toivoneet takaisin niitä menneitä päiviä…
Kysymys tuli liian myöhään. Mies tajusi selvästi, että se oli tarkoitettu kerjäläiselle viskattavaksi almuksi. Hänen rintansa täytti jäätävä tunne, ylpeys nousi, ja hän otti sormuksen taskustaan.
— Tässä on tämä, hän sanoi kovalla äänellä. Löysin sen sattumalta kätköistäni ja samalla muistin, että minun välipuheemme mukaan oli suunnilleen näihin aikoihin luovutettava se rouva kauppaneuvoksettarelle. Myöskin minä pidän edelleenkin sanani.
Hän ojensi sormuksen yli pöydän ja kumarsi kylmän kohteliaasti.
Nainen huoahti helpoituksesta: Nyt olemme siis siitä jutusta päässeet; mutta siroittakaamme sentään vähän sokeria sen päälle… Sen vuoksi hän sanoi lämmöllä: