Naisella oli yllään vihreäksi kulunut "sirkkelinuttu" ja päässään samettihilkka, sellainen, jollaisia pienet lapset käyttävät. Lapsellisista kehyksistä eroittuivat iän kurttuisiksi uurtamat ja keltaisiksi kuivaamat akankasvot irvokkaana karrikatyyrinä, jonka nähdessäni muistin elävästi "Tippana-Liisan".
Hän oli melkein samanlainen: yhtä muodoton ja yhtä lohduttoman ruma.
Mistä hän oli nimensä saanut, sitä en koskaan tullut saaneeksi selville; en myöskään mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli; Tippana-Liisaksi häntä vain sanottiin — nimittäin takanapäin; hänelle itselleen oli sanottava vain Liisa.
Hän oli "kummallinen", lyhytjärkinen, olematta silti varsinaisesti vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala ja kaiuttoman kumea. Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi eteensä ja hyvin harvoin hymy valaisi hänen kasvojaan.
Hän eli almuista, mutta ei koskaan kerjännyt, sillä hän oli "parempain ihmisten lapsia" ja synnynnäinen ylpeys asui hänen sydämessään. Määräpäivinä hän ilmestyi porvariskotien keittiöihin; pari tusinaa oli sellaista taloa, jota hän veroitti vuoron perään. Tullessaan hän asettui ovensuuhun istumaan, puheli palvelijoille ilmasta ja kaupungin kuulumisista, kyseli kohteliaasti herrasväen vointia ja muita mahdollisia perheuutisia, kunnes oli saanut saatavansa: kyökin pöydälle katetun aterian. Sen hän söi äänettömänä ja suurella hartaudella. Mutta heti syötyään hän lähti kiittämättä — eihän tarvinnut kiittää siitä minkä piti oikeutenaan periä. Ja asianomaisissa taloissakin katsottiin Tippana-Liisan ruokintaa aivan luonnolliseksi verovelvollisuudeksi, milteipä lain määräämäksi rasitukseksi. Se johtui siitä, ettei hyväntekeväisyyttä vielä siihen aikaan oltu säännöstelty, se oli vapaaehtoisuuden varassa ja juuri sen vuoksi se oli muuttunut kunnia-asiaksi.
* * * * *
Taloon tullessaan ja sieltä mennessään Tippana-Liisa usein pysähtyi pihalla leikkivien lasten kanssa juttelemaan. Oli erittäinkin yksi tarina, jota hänen tavantakaa oli kerrattava, ja se olikin kertojan lempijuttu. Ei häntä tarvinnut monta kertaa kehoittaa sitä esittämään; riitti kun joku vain sanoi:
— Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?
Leveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan muulloin niin yksitoikkoisen vakavat kasvot ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti kertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se oli kuin katkismuksen ulkolukua rippikoulussa:
— Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli… ja minulla oli punakukkainen kretonkikleninki ja taivaansininen nauha olkihatussani… ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin komesrootin Esteri… ja kaikki herrat kääntyivät kadulla minua katsomaan…