Silloin sanoi aina joku kuulijoista, sillä se kuului ehdottomasti asiaan:
— Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!
— Eivät… hi-hi-hii… mutta minua kääntyivät… Kysykää vaikka
Paakkerskalta, jollette muuten usko; hän tunsi minut jo silloin!
— Uskommehan me. Mutta miten sitten kävi?
— Niin sitten… sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja komea ja kaunis kuin Herran enkeli… Hänellä oli sysimustat viikset ja purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun hän jouluna tiernapoikien kuninkaana laulaa: "Heroodes hän ajoi hevosilla ja ratsuilla…"
— Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?
— Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei hänet mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme onnessa ja autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin luona kahvilla. Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään että parilta aina selkä nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä kahvitarjotinta tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle tuttavalle. Sattuipa toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä tuulella, että hän hienolla valkoisella kädellään taputteli minua poskellekin… silloin minä tietysti niiasin niin syvään että polvet naksahtivat kuin taittuvat päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina: "jestas!" ja komensi kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka tuoksui paremmalta kuin Maria Fariina…
— Eikö siellä muuta tarjottukaan?
— Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä annettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja kananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo…
— Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat kuulijat epäillä.