— Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan.

Ja sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä porttiin päin, mutta heltyi taas, kun rukoiltiin:

— Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun kaunis sotaherrasi joutui!

Silloin Liisa nielasi pari kertaa — ikäänkuin olisi häntä äkkiä ruvennut nikottamaan — ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään jotakin silmistään, ennen kuin vastasi:

— Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon permannon alle.

Hetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:

— Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni kokopökeröksi… Ja siitä lähtien olen sitten ollut tällainen…

Viimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui ihme: oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja valuivat virtana kellertäville ja ryppyisille poskille.

Se oli meistä lapsista hirmuisen hauskaa, huippukohta koko Liisan jutussa. Mutta emme me sentään hennonneet nauraa hänelle vasten kasvoja, vaan käännyimme selin ja tirskuimme salaa. Vaistomaisesti kai aavistimme, että Tippana-Liisan itkettäminen joltakin kannalta saattoi olla vähän epäilyttävää ja vähemmän jaloa…

* * * * *