Merkillisen lämpöinen ja merkillisen lempeä on tuo valo. Siinä ei ole sitä koreanpunaisen repivää räikeyttä, joka kiihoittaa ja ärsyttää, eikä helakan majakkavalkean hermostuttavaa huikaisua. Se on melkein kuin ehtooruskon punerrus tyynen järven kalvossa. Todellakin: se johtaa mieleen tuon ihmeellisen iltatunnin, l'heure rouge'n, jona maisema saa sadunsiinnon muutamaksi häipyväksi hetkeksi, juuri vähän ennen kuin läpi luonnon käy yön tuloa ennustava väristys…
Alunpitäen on tuntemattoman naapurini lampunvalo minua miellyttänyt ja viehättänyt. Pitkinä yksinäisinä iltoina olen tuijottanut siihen samalla tapaa kuin takkavalkeaan tuijotetaan. Ja vähitellen se on käynyt minulle rakkaaksi. Sen olen huomannut erittäinkin muutamina iltoina, joina naapurin lamppu vastoin tavallisuutta ei ole palanut: silloin olen sitä ikävöinyt aivan samoin kuin kaivataan jotakin rakasta elävää olentoa.
Aluksi en ikäväni syytä heti älynnytkään, tunsinpahan vain, että oli painostavan paha ollakseni. Yritin käydä käsiksi työhöni, mutta ei se luistanut; koetin keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, ei sekään onnistunut. Vihdoin täytyi minun heittää sikseen kaikki yritykset. Nousin pöytäni äärestä ja sammutin lamppuni mennäkseni makuuhuoneeseen, mutta vilkaisin sentään vielä kerran ulos ikkunasta. Ja silloin se minulle selvisi: naapurini ikkuna oli pimeä. Siitä asti olen tiennyt, että tuota punaista lamppua rakastan.
… Eräänä iltana, jona naapurini lamppu ei palanut, sattui minulle hyvin ikävä mieliharmi. Mikä se oli, ei kuulu tähän. Pääasia on, että minun silloin piti tehdä tärkeä ja ratkaiseva päätös, josta jo pitkät ajat olin ollut epätietoinen ja kahden vaiheilla. No niin, tein päätökseni. Ja tietysti se oli hyppäys hulluun kirnuun.
Siitä lähtien en enää tee mitään ratkaisevaa päätöstä, katsomatta ensiksi, palaako naapurini punainen lamppu. Ja jollei se pala, niin lykkään kiireellisimmänkin asian seuraavaan päivään, eikä mikään maallinen mahti saisi minua toimittamaan sitä "pimeänä iltana".
… Keittäjättäreni oli kolmena lauantaina peräkkäin polttanut puuron. Oli siis saatava uusi. Ensimmäinen, joka tarjolle tuli, oli erinomaisen miellyttävän ja ystävällisen näköinen. Kun hän tuli ovesta sisään, ajattelin: "Kas, kuinka hyvä onni minulla olikin! Tuohan näyttää aivan verrattomalta!" Sovimme ehdoista ja olin juuri sanomaisillani, milloin hänen on taloon tultava, kun onneksi tulin katsahtaneeksi ulos ikkunastani. Lauseeni jäi keskeneräiseksi ja ratkaiseva sana jäi sanomatta, sillä naapurini lamppu ei palanut. Seuraavana iltana pestasin ruman, rokonarpisen ja mörähtelevän matamin; silloin paloi lamppu. Eikä minun ole tarvinnut kauppojani katua: olen lihonut kymmenkunnan kiloa eikä kirjoituspöydältäni ole pienintä paperinpalaa hävitetty. Mutta se sievä ja sorea neitonen joutui eräälle virkatoverilleni, jonka suurin uhrauksin hankkiman itäintialaisen liemimaljakon hän ensi töikseen pudotti lattiaan.
Onko siis ihme, että tunnen taikauskoista luottamusta naapurini punakupuista lamppua kohtaan, että se on muuttunut suojeluspyhäkseni?
Aluksi tuo taikausko minua hiukan hävetti. Ajattelin: "Sehän on hullua, järjetöntä ja mielenvikaista…" Mutta siitä huolimatta en punaisen lampun lumoista päässyt. Ja vähän ajan kuluttua alkoivat ajatuksenikin muuttua: "Onhan tämä kieltämättä vähän lapsellista, mutta tuskinpa sentään järjettömämpää kuin mikä muu usko hyvänsä! Mikä uskoo mihinkin: toinen maalattuihin kuviin, toinen loistavaan liekkiin! Sytyttäväthän ihmiset vahakynttilöitä pyhimyskuvien eteen omaistensa puolesta, tuntemattoman naapurini lamppu syttyy minun menestyksekseni…" Enkä enää salaakaan, että punainen lamppu on muuttunut tärkeäksi tekijäksi elämässäni. Se määrää työni ja tekoni. Se suojaa minua vaaroilta ja vastoinkäymisiltä, se antaa minulle rohkeutta ja uskallusta. Se on osa minun uskontoani, korkeamman voiman merkkituli…
* * * * *
Vanha professori vaikeni.