En tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta niin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina kellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se johtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä "suuresta maailmasta". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä vierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina ja kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä yltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman ylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen kirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat viihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin…
Olen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista tullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen, Kuusamoon. Ja ymmärrän nyt tuon hänen "omituisuutensa" täydellisesti.
… Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin syttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En olekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin sitä tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman aaltoihin kuvastui…
* * * * *
Viereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä jo suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine ovineen kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden muistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.
Huvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää sirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun ihanuuteen! Rakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle, hiekotetaan pari käytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla näkinkengillä, laitetaan kukkapenkki ja isketään nurmikkoon pölkynpää, johon pannaan lasipallo — ja luullaan, että nyt ollaan maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota. Sillä kaupungista tuodaan ruoka ja juoma ja kaikki elämänmuodot.
Ei! Huvilat ovat — epärehellisyyttä. Ei sitä silti maalla eletä, vaikkapa sinne joka ehtoo laivalla ajetaankin! Maalla elää vain se, joka sieltä saa leipänsä ja särpimensä; se, joka työllään tekee kamaran omakseen; se, joka on siellä kotonaan — eikä vain yö- ja sunnuntaivieraana.
… Tuon naapurihuvilan luona ovat koivut keltaisemmat kuin muualla. Siellä on syksy muuttunut kuolemaksi jo silloin, kun se muualla vielä on vain kesän täyttymyksen siunausta. Mutta siellähän ovatkin jo luukut ikkunain edessä ja ihmiset ovat päässeet oikeaan kotiinsa…
Koisaaressa 1918.