Sankarittarille.

Sattuu käsiini muutamia paperinpalasia, joille verisinä kapinanpäivinä olen mielialojani purkanut. Se on kirjava kokoelma niin ulkonaiselta muodoltaan kuin sisällykseltäänkin. Milloin on mikäkin siekale sormiin sattunut, ja käsiala on epätasaista ja vaihtelevaa. Kaikki paperit ovat rypistyneitä ja moneen kertaan taitettuja ja taivutettuja. Ne ovat olleet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin piilotettuina, etteivät niitä nuuskijat löytäisi. Ja muistiinpanojen sisällys! Toisena päivänä toivorikasta haaveilua jonkun voitonvarman viestin johdosta, toisena alakuloista apeutta ja toimettomuuteen tuomitun synkeätä sisunpurkamista.

Tiedot tapahtumista toistuvat yksitoikkoisen säännöllisesti: "tänään tuli tieto uusista murhista", "kerrotaan uhriksi joutuneen sen ja sen", "nyt ovat tappaneet…", "parast'aikaa kuuluu kiivasta kivääriammuntaa aivan läheltä" j.n.e. loppumattomiin. Kokonaiskuvaksi hahmottuu mielikuvitukseen harmaa hirviö, jonka muodoton ruumis on täynnä verisiä juovia ja jonka silmät kiiluvat kamalina liekkeinä… Punainen painajainen! Ilman selviä ääriviivoja, ilman alkua ja loppua, jostakin etäisyydestä esiin matava ja johonkin kaukaisuuden usvaan häipyvä… Ruumistunut kaos!

Nousee kaoksesta sentään silmiin muutamia selkeäksi piirtyviä kuvia, joitten ympärille päiväkirjan lehtien lakoonisen lyhyetkin lauseet jaksavat kirkkaan valojuovan sytyttää. Eroittautuuhan lohduttomasta harmaudesta sankarihahmoja: Nuorukainen, joka hymysuin kaatuu ja ennen viimeistä hengenvetoaan pakottaa huulensa kuiskaamaan kysymyksen: "Voitimmeko?" Tahi vanha ylimys, joka yksin puolustautuu satoja vastaan ja vihdoin huomatessaan taiston toivottomaksi säästää viimeisen luodin omaa otsaansa varten. Tahi kolme veljestä, jotka ammuttaviksi riviin asetettuina tarttuvat toistensa käsiin ja niin toisiaan sanattomasti hyvästellen kaatuvat valittamatta. Ja sitten sankarittaret. Äidit ja puolisot, joiden tuskat ja kärsimykset ovat olleet suurempia ja kirvelevämpiä kuin haavojen poltto heidän poikiensa ja miestensä rinnoissa…

Heitä olen noina kauhun kuukausina monen monet kerrat muistellut. Ja olen itsekseni ajatellut, että heistä useat ovat ansainneet sankariuden sädekehän yhtä hyvällä syyllä kuin taistelutantereitten urhot.

En ole niin paljon ajatellut sankarikuoleman saavuttaneiden omaisia — vaikka heidänkin suruansa olen luullut ymmärtäväni — kuin niitä äitejä ja puolisoja, joilta murhamiehen katala kuula tahi raaka rauta on turvan tahi toivon temmannut. Kunnian kentällä kaatuneiden omaisilla on lohtunaan tieto, että heidän rakkaimpansa kuolema ei ollut tarkoitukseton; runosäkeessä on korulausetta kantavampi totuus: sorea on sotahan kuolo. He kaatuivat ase kädessä aatteen, oikeuden ja vapauden puolesta miehinä taistellessaan. Mutta synkempi on niiden suru, joiden rakkaimmille kohtalo ei suonut edes sodan soreata kuoloa, vaan määräsi elämän sammumaan sokaistujen ihmispetojen murharaivon järjettömyyteen. Missä tällainen suru suurisieluisella alistuvaisuuden tyyneydellä osataan kantaa, siinä on kantajana sankari.

* * * * *

Käpristyneitä papereitani katsellessani viipyvät ajatukseni kauimmin juuri tällaisessa sankaritarinassa. Lyijykynällä hät’hätää lehdelle viskatut sanat eivät sellaisinaan sano paljon, mutta ne riittävät mietteiden virikkeiksi pitkäksi aikaa.

* * * * *

"… Kaikkien muotikauppojen ikkunoissa on nykyisin yksinomaan mustaa. Eikä kaduilla koskaan ole näkynyt niin paljon surupukuisia ihmisiä kuin näihin aikoihin. Kuinka monet mustat suruharsot ovatkaan vapaudenristin keltapunaisten nauhojen veroisia kunniamerkkejä? On niin usein tehnyt mieleni paljastaa pääni oudon ohitsekulkijan mykäksi kunnianosoitukseksi…"