* * * * *
"Parin talven ajan on vierustoverinani teatterissa ollut nuori mies ja nuori vaimo. Miehen tunsin varhaisimman nuoruuteni vuosilta. Olimme ylioppilastovereita, vaikka tiemme sitten sattuivat eroamaan ja me jouduimme jokseenkin loitolle toisistamme. Vaihdoimme kuitenkin sanan silloin, toisen tällöin. Sillä välin tuskin toisiamme ajattelimme.
"Viime päivinä olen nuoruuteni toveria ajatellut paljon, sillä hänkin on joutunut punaisten pyövelien uhriksi — ammuttu jossakin jäällä —, mutta vielä enemmän olen ajatellut hänen rouvaansa, jota en lainkaan tunne, mutta joka nyt ventovieraanakin äkkiä on ikäänkuin läheiseksi muuttunut.
"Joku oli pari päivää sitten tavannut kadulla miehen vanhan äidin. Hän oli ollut niin ihmeen tyyni:
"— Minun täytyy mennä pojanpoikani kanssa sokkosilla leikkimään, sillä miniäni matkustaa etsimään miehensä ruumista…
"Hän oli nyökännyt ja mennyt sokkosilla leikkimään.
"Ja hänen miniänsä oli matkustanut Porvoon ruumishuoneelle, missä mies makasi kohtalotoverinsa vieressä. Hymy oli hänen kasvoillaan, hymy, joka ne kirkasti valoisiksi synkässä kuolemassakin.
"Vaimo polvistui paarien viereen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne sumentuivat hetkeksi. Ja kyyneltensä läpi oli nuori vaimo näkevinään, kuinka punainen murhamies ojensi pistimensä… Mutta seuraavassa tuokiossa häipyi kauhun kuva. Hän näki taas selvästi miehensä marmoriksi jähmettyneet, mutta valoisasti hymyilevät kasvot. Ja hän nousi tyynesti lähteäkseen arkkua hankkimaan.
"Mutta ovella hän kääntyi vielä kerran vainajaa katsomaan. Silloin hän huomasi, että huoneessa oli kolmaskin ruumis.
"— Kuka hän on?