— Neiti, olen tuntenut Teidät jo kauan… tuntenut omalla tavallani…
Olen ihaillut Teitä… silmiänne, käyntiänne, ruumistanne, sieluanne…
Uskokaa minua, olen joka päivä ikävöinyt…
Nyt suuttui tyttö, joka ilmeisesti luuli olevansa tekemisissä synnissä harmaantuneen ketun kanssa; hänen silmäkulmiensa väliin ilmestyi tuima viiva ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi:
— Lopettakaa jo ilveilynne! Minusta on hyvin rumaa tällä tavoin kohdella avutonta yksinäistä tyttöä… Hävetä pitäisi Teidän, vanhan, harmaantuneen ukon…
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytykseen.
Aku Hambergin sydän pysähtyi, mutta hänen aivoissaan risteilivät ajatukset salamoina. Hän tunsi uppoavansa suohon. Tällaiseksi ei hän todellakaan ollut tätä kohtausta suunnitellut. Näinkö kohteli häntä tuo tyttö, jonka ympärille hän yksinäisyytensä unelmista oli kutonut ihailun kirkkaan sädekehän? Romahtivatko nyt kaikki hänen tuulentupansa? Näinkö palkitsi toinen hänen ikävänsä, kaipuunsa, kärsimyksensä…
Hän katsoi pitkään tyttöä, joka jo oli hiukan rauhoittunut, ja sanoi:
— Vakuutan Teille, neiti, että minun aikomukseni olivat mitä puhtaimmat ja vakavimmat. Olette käsittänyt minut aivan väärin, ja se surettaa minua syvästi. Uskokaa minua, lupaattehan…
Hän oli tahtomattaan eksynyt samaan ylenmäärin juhlalliseen äänensävyyn, jota hän toisinaan käytti konttorin juoksupoikaa toruessaan. Ja tytön täytyi kyyneltensäkin lomitse vähän hymyillä. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä Aku Hamberg käsitti tuon hymyn aivan väärin. Hän ojensi molemmat kätensä neitiä kohti ja kuiskasi tulisesti:
— Minä rakastan Teitä!
Tyttö kirkasi: