— Jollette jätä minua rauhaan, huudan apua!
Silloin Aku Hamberg tajusi, että kaikki oli kadotettu. Tuntui aivan siltä kuin hänessä jotain olisi särkynyt. Hänen silmissään alkoi huone pyöriä, kirjahyllyt pöydät… Ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin tiskin reunaan pystyssä pysyäkseen.
Vähitellen hän kuitenkin alkoi tointua. Hän loi tyttöön pitkän surumielisen katseen, ja kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.
Mutta tyttö oli lentänyt tulipunaiseksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät leimusivat. Aku Hamberg käsitti, että häntä olisi hyvin vaikea lepyttää, ja hän ymmärsi myöskin, ettei hänellä siihen ollut voimia. Senvuoksi hän ei sitä yrittänytkään, vaan käänsi alistuvaisesti katseensa maahan.
Silloin virkkoi tyttö ivallisella äänellä:
— Eikö Teillä nytkään ollut mitään asiaa tänne?
Aku Hamberg tuijotti häneen jähmettyneenä. Sitten hän sanaakaan sanomatta otti lakkinsa ja meni hiljaa ovesta ulos.
* * * * *
Hän asteli katua kuin unissakävijä, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään; silmien edessä oli harmaata sumua ja korvissa humisi kuin koskenpauhu. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta ne olivat niin sotkuisena vyyhtenä, ettei niitä hevin järjestykseen saanut. Kului kotvan aikaa ennen kuin hän täydelleen käsitti, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten se selveni: rukkaset. Se merkitsi, että unelmat aivan auttamattomasti olivat särkyneet, että hänen elämänsä jäi ennalleen, yhtä yksinäiseksi, yhtä ilottomaksi kuin ennenkin. Se oli katkeraa, raudankovaa… Mutta sitä ei voinut muuttaa…
Aku Hamberg kierteli katuja kunnes hän kuuli kirkonkellon lyövän viittä. Silloin hän meni konttoriin ja kiipesi korkealle tuolilleen. Kenties oli hän hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta ei hänestä mitään erikoista voinut huomata. Aivan tyynesti pyyhkieli hän kultasankaisia lasejaan, ja kun taaskin oli saanut ne nenälleen, aukaisi hän kirjansa: