— Niin luulevat kaikki, mutta uskokaa minua: he erehtyvät. Siihen katettuun pöytään en vielä koskaan ole päässyt.
Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä; mutta hän jatkaa kiihkeästi:
— Minusta tuntuu aina, että elämän pitäisi olla niin äärettömän rikasta ja monisäikeistä, suurta, kaunista juhlaa… ja kuitenkin jää oma elämäni aina yhtä arkipäiväisen harmaaksi…
— Ja kuitenkin…
— Mitä?
— Ihmiset tietävät…
— Ihmiset eivät tiedä mitään; he vain luulevat tietävänsä!
Telma Auer on pysähtynyt aivan samalla tavalla kuin silloin Lahtisen kanssa kävellessään Hietalahden torilla. Kun me taaskin lähdemme liikkeelle, sanoo hän verkalleen:
— Alistumisen oppi on niin lohdutonta… Viisaathan neuvovat, että elämää on ylläpidettävä hautaan saakka vähimmän ikävällä tavalla…
Olemme vähitellen painuneet Kruununhaan hiljaisimmille kaduille. Ei näy ihmisiä juuri nimeksikään, rattaitten räminä ja päivän hyörinän monet äänet kuuluvat vain etäisenä kaikuna.