— Kerran olen yrittänyt lopettaa itseni, kertoo Telma Auer. — Mutta lääkäri sai minut virkoamaan ennenkuin myrkky oli tehnyt tehtävänsä. Ette voi kuvitella, miten kauhealta tuntui jälleen herätä elämään, kun jo oli luullut siitä pääsevänsä.
Hetken perästä hän jatkaa:
— Niin pitkälle taaksepäin kuin jaksan muistaa on kaikki tuntunut minusta yhtä tyhjältä. Jo pienenä tyttönä minulla aina oli ikävä. Enkä minä oikein tiennyt, mitä ikävöin. Jotain suurta ja tuntematonta, jota ei koskaan tullut… eikä luultavasti koskaan tule. — Jos minulla olisi lapsi, kenties silloin olisi toisin…
Yksinäinen kulkija tulee vastaamme. Muutaman hetken vaiti oltuaan, sanoo Telma Auer:
— Ihmiset luulevat meidän avioliittoamme onnettomaksi. Eikö niin? Ja kuitenkin uskon, ettei Aarne sopisi kenenkään kanssa niin hyvin yhteen kuin minun kanssani. Emme koskaan ole riidelleet…
— Mutta, keskeytän minä, eiköhän onneen sentään sisälly jotain muutakin.
— En usko. Mitä muuta siihen sisältyisi? Aikuisten ihmisten onni on siinä, että he voivat sietää toisiaan. Mitä muuta se olisi? Eihän kahden ihmisen jokapäiväinen yhdyselämäkään voi muuttaa sitä tosiasiaa, että he aina pysyvät vieraina toisilleen.
— Mutta miehenne rakastaa Teitä.
— Hm… Mitä se todistaa ja mitä se merkitsee?
Alkaa vihmoa vettä.