Rouva Auer pysähtyy muutaman paraatikäytävän eteen.
— Tässä asuu äitini, ja nyt minä aion jättää Teidät sateeseen. —
Antakaa nyt anteeksi että näin kauan olen ikävystyttänyt Teitä.
Näkemiin!
Hän hymähtää kevyesti, nyökähyttää päätään ja menee sisään.
5.
Toukokuu lähenee loppuaan.
Ilta on lämmin; taivas sinipunerva, ilmassa määrittelemätöntä kaihoa.
Sellaisina iltoina huomaa yksinäisyytensä selvemmin kuin muulloin. Ihmiset kulkevat parittain kaduilla ja puistoissa, hiipivät toisiaan lähemmä…
Iltakävelylläni olen joutunut Kaivopuiston kevätvihreille kujanteille. Penkeillä on paljon istujia, nuorta väkeä; ilmassa kajahtelee naurua. Kahden syrjäisen käytävän risteyksessä näyttelevät nuori mies ja lyhythameinen koulutyttö hellää kohtausta. He eivät ole huomanneet yksinäistä kulkijaa… Frühlings Erwachen…
Ajatukset lentelevät ristiin rastiin eivätkä tahdo löytää tukikohtaa, lentelevät levottomina tulikärpäsinä. — —
Eräänä päivänä tutustuin muutamassa seurassa kamreeri Aarne Autereeseen. Hän on hyväntahtoinen ja herkkä suuri lapsi, helposti innostuva ja luultavasti vähästä masentuva. Kenties osasi tuo valkokätinen pankkiherra ihan oikeaan, kun hän sanoi, että hänessä on aivan liiaksi hienotunteisuutta ja liian vähän kunnianhimoa; sellaiset ihmiset jäävät aina tien oheen. En ymmärrä, miksi hän juuri nyt muistuu mieleeni… Tulin siihen käsitykseen, että elämä on toistaiseksi pidellyt häntä verrattain hellävaroen; ei hän ainakaan vielä ole saavuttanut sitä pettymysten pitkääperjantaita, jona aurinko pimenee ja temppelin esivaate repeää kahtia. Hän oli huolettoman iloinen ja jutteli lapsellisen avomielisesti. Hän kertoi kesälomansa — ensimäisen viiteen vuoteen piakkoin alkavan ja sanoi vuokranneensa pienen mökin länsisaaristosta, arveli suolantuoksuisen meri-ilman virkistävän vaimoansakin. —