Prokuristi Pohjanen löi Aarne Auteretta olalle:
— Katsohan, tällaista se on nuorenmiehen-elämä! Ha-haa… Kyllähän sinäkin poloinen olet tainnut saada naimistasi katua. Mutta ei itketä —!
Aarne ei vastannut sanaakaan, täytti lasit ja ehdotti sitten Pohjasen maljan.
— Pohjaan, vaati prokuristi. — Me kaksi ymmärrämme toisemme…
Kun oli syöty, siirryttiin saliin tupakalle. Pohjanen kertoi sikamaisia juttuja, ja Aarne toi pöytään punssia.
Pohjanen kaatoi alinomaa punssia takilleen, karisteli tuhkaa lattialle, ja hänen juttunsa olivat ijänikuisia. Vähän ajan perästä tuli hän pahoinvoivaksi ja meni kotiinsa. En malttanut olla Aarnelle huomauttamatta, että Pohjanen mielestäni oli vähemmän sympaattinen henkilö.
Mutta Aarne Auer sanoi:
— Paremman puutteessa menee hänkin mukiin. Täytyyhän minullakin olla joku, jonka seurassa saan aikani tapetuksi…
Hänen äänensä oli synkkä.
— Missä rouvasi on?