— En tiedä. Eihän hän koskaan ole kotona… niin, tarkotan, että hän on niin paljon ulkona. Seuraelämä ei taaskaan minua ollenkaan huvita, ei ainakaan sellainen, josta Telma pitää…
Aarne Auer tyhjensi lasin toisensa perästä. Iltapäiväauringon säteet leikkivät uunin vihreällä kaakelipinnalla, reunustan kupariset kynttiläjalat liekehtivät, ja valokuvat kiilsivät niin ettei voinut erottaa, kenen kuvia ne olivat.
Aarne otti kukan pöydän maljakosta ja hypisteli sitä sormissaan. Hetken perästä hän sanoi verkalleen: — Yksinäisyys on sentään kaikesta raskainta… sen alle voi aivan luhistua…
Syntyi hetken painostava äänettömyys. Ruokasalista kuului seinäkellon yksitoikkoinen tikitys. Aarne piteli päätään molemmilla käsillä.
Jonkun ajan perästä minä sanoin:
— Eiköhän olisi onnellisinta, että sovinnossa eroaisitte?
Aarne Auer kavahti pystyyn.
— Ei koskaan. En ikänäni suostuisi jättämään häntä.
Hän horjahti hiukkasen ja tarttui molemmin käsin kirjoituspöydän reunaan:
— Näetkö, minä rakastan häntä, rakastan… kaikesta huolimatta…