Melkein huutamalla lausui hän sanat. Sitten hän vähän tyynnyttyään jatkoi:
— En luule että tulisin päivääkään toimeen ilman häntä.
Hän istahti ja virkkoi verkalleen matalalla, tummalla äänellä:
— Voin kertoa sinulle, että hiljattain, kun Telma pariksi päiväksi oli matkustanut maalle, olin aivan kuin sairas, jonkunlainen unissakävijä… Toisena iltana otin tytön kadulta, kuvittelin, että hän oli Telma ja… olin onnellinen…
En malttanut olla hymyilemättä — miltähän kannalta oli ilotyttö mahtanut ottaa toisen tulvehtivan hellyyden?
Mutta Aarne Auer purskahti itkuun aivan kuin pieni lapsi:
— Tiedänhän minä, että ihmiset nauravat minulle. Ja että he minua säälivätkin… Mutta sille en mahda mitään, että häntä rakastan…
Hän puri yhteen hampaitaan, löi nyrkkinsä pöytään ja kirkasi: — Kenen luona hän nytkin lienee? Vein hänet vuoteelle. Minun täytyi luvata, etten jättäisi häntä yksin.
Kun hän oli nukahtanut, menin takaisin saliin. Koko tapaus tuntui sanomattoman piinalliselta. Aivan tahtomattani olin joutunut liian lähelle kahden vieraan ihmisen onnettomuutta. — Uunilta olivat päivänsäteet sammuneet. Reunustalla huomasin rouva Autereen ja Aarnen kuvat nuorina ylioppilaina, ja mieleeni muistui pankkiherran kertomus osakuntajuhlasta. — — Muutamassa pöydällä olevassa kirjassa oli merkkinä Birger Björklöfin käyntikortti; siihen oli kirjoitettu: ystävällisellä tervehdyksellä. Kai se oli tullut kukkien kera, joita oli pöydän maljakossa.
Joku tuli eteiseen. Ovi avattiin ja rouva Auer kurkisti saliin. Hän hätkähti hiukan nähdessään vieraan siellä yksin istuvan ja kysyi hätääntyneenä: