Tunsin hänet hyvin: Birger Björklöf oli entinen koulutoverini. Muutama vuosi takaperin oli hän tehnyt haaksirikon ja jäänyt hylyksi. Nykyään hän ei tehnyt mitään, ei yrittänytkään tehdä, ja ihmiset tiesivät sanoa, että hän oli sairas.
— Kuka tuo oli? kysyi Telma Auer, jonka uteliaisuus oli herännyt. Nähtävästi oli hän huomannut, että vastaantulijan katse oli tuntijan tarkasteleva silmäys; kenties oli hän lukenut siitä hyväksymistäkin.
— Mennyt mies, vastasin mahdollisimman välinpitämättömästi. —
Koulutoveri.
— Noin nuorena jo rauniona, sanoi Telma Auer säälivällä äänellä, jonka tarkotuksena kai oli peittää herännyttä mielenkiintoa.
Joka tapauksessa tuo sääli minua suututti.
— Kaikkipa naisia voikin huvittaa, sanoin jotenkin halveksivasti.
Telma Autereella oli heti vastaus valmiina:
— Rauniot ovat aina romanttisia!
Tuli joku tuttava vastaamme samaa katuviertä, pysähtyi hetkiseksi
juttelemaan, ja sitten kääntyi puhe toisille tolille. Kun tultiin
Kauppatorin kulmaan, ehdotti Telma Auer, että käännyttäisiin takaisin.
Ja hetken perästä hän sanoi:
— Kertokaa minulle jotain tuosta Birger Björklöfistä! En tiedä, miksi hän yhä edelleenkin on ajatuksissani.