Hän oli siis jättänyt kaiken peittelemisen sikseen. Ja minä kerroin.
Se oli tavallinen tarina tuhlaajapojasta. Birger Björklöf oli ollut rikkaitten vanhempien ainoa poika. Kasvatus oli hemmotellut hänet aivan pilalle. Kun vanhemmat kuolivat, tuhlasi hän perintönsä muutamassa vuodessa. Ja kun rahat loppuivat, loppui hänenkin satunsa.
Nuorena ylioppilaana matkusti hän ulkomaille, eleli siellä kuin ruhtinas — sanottiinpa, että hän käyntikorteissaan oli käyttänytkin ruhtinaallista arvonimeä.
— Sitä en usko, ihmiset aina liioittelevat.
— Mahdollisesti. Joka tapauksessa aukeni hänelle tie piireihin. Hänellä oli pää kuin partaveitsi ja hän oli saanut täydellisen salonkimiehen kasvatuksen. Eikä hän säälinyt rahojaan; siksi häntä ihailtiin ja jumaloitiin. Hän puhuu ranskaa kuin parisilainen, keskustelutaidon oli hän rahojen kera perinyt isältään, miekkailussa ja ratsastuksessa ei ollut monta hänen vertaistaan. Maailmankaupunki tunsi kauniin suomalaisen. Koko hänen elämänsä oli yhtämittaista voittojuhlaa, loistavaa, häikäisevää, mutta kiusallisen kallista. Ja kuten sanottu: se juhla loppui äkkiä, kun viimeinen rahalähetys saapui. — Kotiin tultuaan yritti Birger Björklöf elää kielten opettajana, vaan ei jaksanut, sitten ratsastuksen ohjaajana, mutta ei saanut oppilaita: tässä maassa oli vielä liian vähän joutilaita herroja ja ylhäisiä naisia. Sen koommin ei hän ole mitään yrittänytkään.
— Seurusteleeko hän vielä entisten toveriensa kanssa?
— Hyvin harvoin; hän on katkera ja ylpeä! Ei hän esimerkiksi koskaan alentuisi pyytämään lainaksi sataa markkaa vähempää, vaikka onkin tyytyväinen saadessaan kaksikymmentä.
— Millä hän sitten elää?
— Sukulaiset maksavat kuukausittain hänen ruokansa erääseen ravintolaan. Kerran söin päivällistä hänen kanssaan. Siinä kapakassa kuuluu viina ruokaan; kun pääsimme kalaan oli hän jo aivan juovuksissa.
— Entä kun hän rahat saa?