— Sinä ehkä luulet, että minä olen Telma Autereen rakastaja, mutta siinä erehdyt. Minä olen vain hänen ystävänsä ja hän tarvitsee ystävää, sillä hän on särkynyt ihminen.
Minusta tuntuu, että hän puhuu totta, sillä ei mikään ole pakottanut häntä koko asiasta puhumaan.
Lahtiset nousevat pöydästään ja lähtevät kotiin; rouva tarttuu miehensä käsivarteen.
Mutta ympärillämme käy yleisö yhä äänekkäämmäksi, ja ulkona pimenee lyhyt ja lämmin Juhannusyö.
Kun lehtikujaa astumme kaupunkiin, on hiljaista ja rauhallista; pimentojen penkeillä pareja, jotka puhuvat kuiskaamalla, ruohokentillä jonkun kastematoja etsivän pojan liikkuva lyhty, kaukaa meren maininkien kumea ja yksitoikkoinen laulu…
Mutta kaupungista kuuluu tuon tuostakin rattaitten räminää ja autojen varottavia toitotuksia.
8.
On ihmisiä, jotka kutsuvat itsemurhaajia pelkureiksi, sanoi Telma Auer. — He eivät muka uskalla elää. Kumpaiseenko luulette tarvittavan enemmän uskallusta, elämiseen vaiko kuolemiseen?
— Entä Te, mikä on Teidän mielipiteenne?
Telma Auer oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän verkalleen ja hiljaisella äänellä: