— Rangaistuksen pelosta voi ihminen kenties päättää päivänsä. Mutta jos joku sellainen tappaa itsensä, jonka ei tarvitse pelätä rangaistusta ja häpeää, niin tapahtuu se varmaankin siksi, että hän on niin lopen väsynyt, ettei hän enää jaksa kantaa tarkotuksetonta taakkaansa tahi pettymystään… Kaipa on kuolema yhtä ihanaa kuin nukahtaminen raskaista huolista ja suurista murheista… Eikö joku olekin kutsunut kuolemaa unen sisareksi?
Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, niiden luomet olivat tummat. Hän näytti niin väsyneeltä ja raukealta, että sanat saivat aivan toisellaisen merkityksen kuin tavallisissa oloissa.
Kadut olivat melkein autiot, talojen akkunoissa oli kellastuneita sanomalehtipapereita tahi valkeaa liitua. Aivan kuin olisi kävellyt kuolleessa kaupungissa…
— Minä luulen sittenkin että eläminen vaatii suurempaa rohkeutta ja vahvempia voimia, sanoi rouva Auer jatkaen edellistä puhettaan. — Ah, miten kamalat ovat pitkät, pitkät tyhjät päivät! Tiedättekö, vielä muutamia viikkoja takaperin saatoin minä toisinaan unelmoida jostakin merkillisestä auringonpaisteesta, joka antaisi väriä harmaalle yksitoikkoisuudelle, mutta nyt minä tiedän, että sekin toivo on aivan turha ja mahdoton —.
— Te olette hirveän väsynyt, sanoin jotakin sanoakseni.
Telma Auer hymähti surullisesti:
— Niin… Ettehän Te voi sitä ymmärtää.
Koetin kääntää keskustelua toisaalle:
— Viikon perästähän herrasväki muuttaa saaristoon…
— Niin on ollut aikomus, vastasi hän viimeistä sanaa venyttäen, mutta hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla.