— Luuletteko viihtyvänne siellä yksinäisyydessä?
Vastaus viipyi vähän aikaa:
— En tiedä… Oikeastaan en ole saaristoon menoa ajatellutkaan siltä kannalta, että siitä tulisi täysi tosi… Vanhat ihmisethän aina sanovat, ettei tiedä, mitä voi sitä ennen tapahtua…
Hän hymyili omituisen väsyneesti. Ja jatkoi:
— Vanhat ihmiset ovat niin alakuloisia ja niin viisaita. Heillä on aina valmiita ajatuksia joka asiasta — ja niin alakuloisia ajatuksia… Tiedättekö, minusta tuollainen vanhuuden viisaus on jotain pelottavaa. En ikänäni suostuisi tulemaan vanhaksi, mieluummin — —
Kadunkulmasta kääntyi vastaamme tulemaan Aarne Auer. Hänellä oli uusi sininen kesäpuku ja punainen neilikka hohti rinnuksen napinlävessä. Olkihattu oli vallattomasti työnnetty takaraivolle, ja hän käveli reippaan iloisesti.
— Tulitte varmaankin minua vastaan, sanoi hän. — Se oli oikein! Pääsin pankista hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti. Tahi oikeastaan en tiedä pääsinkö, lähdin vain! Hitto vieköön, eihän tässä kuumuudessa tahdo jaksaa työtä tehdä.
Telma Auer koetti päästä samaan huolettoman iloiseen äänilajiin, mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; aika ajottain hän jäi sanattomaksi ja tuijotti eteensä. Ja kun Aarne kysyi, mikä häntä vaivasi, vastasi hän yksikantaan:
— Ei mikään; unohduin vain miettimään…
— Niin, ja neljän päivän perästä sitä lähdetään saareen! huudahti
Aarne. Ensin aioimme mennä Pohjanmaalle, minä en koskaan ole ollut
Telman kotikaupungissa, mutta Telman ei ollenkaan tehnyt sinne mieli.