— Ei tehnyt, sanoi Telma Auer. Siellä ovat kaikki ihmiset vanhoja ja viisaita ja elävät vain omaa hiljaista elämäänsä…
Hän kääntyi minun puoleeni ja jatkoi vähän iloisemmin ja vilkkaammin:
— Tiedättekö, siellä muistuttavat kaikki talot ruumisarkkuja. Ja akkunoissa on myrttejä ja verenpisaroita, joitten välistä tirkistellään, jos kadulta kuuluu askeleita. Siellä minulla ei olisi mitään tekemistä! Siitä on niin kauan, kun olin siellä viimeksi; ihmiset ovat jo pyyhkineet pois minun nimeni muististaan ja se onkin parasta!
Hän pysähtyi muutaman kukkakaupan näyteakkunan eteen.
— Katsokaa, kuinka ihania ruusuja… Nuo tummanpunaiset… Aarne, mene ostamaan minulle yksi… tuo, näetkö, juuri sen minä tahtoisin…
Kun Aarne oli kadonnut myymälän ovesta, sanoi Telma Auer:
— Älkää ajatelko minun äskeisiä lörpöttelyjäni. Olen niin omituisella tuulella tänään — eihän ihminen mahda mitään mielialoilleen… Älkääkä nyt luulko, että minä mitään erikoisempaa haudon mielessäni…
Hän koetti naurahtaa kevyesti:
— Siellä saaristossa se hermostus kyllä haihtuu tuuleen.
Aarne toi ruusun, rouva Auer kiinnitti sen rintaansa, ja me jatkoimme matkaamme.