Aamulla toi posti kirjeen, pienen ja ohkasen kuoren. Osote oli hermostuneella naisen käsialalla kirjoitettu. Kirje oli aivan lyhyt:
"Hyvä ystävä! Koska en itse voi tulla Teille sanomaan jäähyväisiä tehköön sen tämä kirje. Olen nyt hyvin onnellinen. Muistakaa minua joskus ja puhukaa minusta Birger Björklöfin kanssa; hän on minun ystäväni. Teidän Telma Auer."
Kirjeen sävy tuntui niin omituiselta. Tiesinhän, että heidän oli määrä juuri samana päivänä lähteä saaristoon; mutta minua pelotti kuitenkin, etenkin kun mieleeni palautin meidän keskustelumme joitakin päiviä sitten. Kun aukaisin sanomalehden, toi kuolinilmotus varmuuden. Siinä oli hänen nimensä, päivämäärä ja nämä sanat: älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!
Aamupäivällä olivat jo yksityiskohdat ihmisten tiedossa.
Aarne Auer oli istunut työpöytänsä ääressä, kun Telma illansuussa oli tullut kotiin. Hän oli ollut tyyni ja iloinen, he olivat puhelleet pitkän aikaa maalle menosta ja minkä mistäkin. Sitten oli Telma sanonut olevansa väsynyt ja mennyt huoneeseensa. Ovella oli hän vielä kääntynyt:
— Kun olen riisuutunut, tulen sanomaan hyvää yötä.
Puoli tuntia sen jälkeen oli palvelijatar syöksynyt sisään; Aarne ei ollut kuullut laukausta. Telma oli maannut vuoteellaan. Hän oli ampunut suuhunsa. Yöpöydällä oli ollut valmiiksi kirjoitettu kuolinilmotus ja kirje hänen äidilleen.
Iltapäivällä tuli Birger Björklöf luokseni. Hän oli hyvin kalpea ja väsyneen näköinen; muistui niin selvästi mieleeni kevätkirkas huhtikuun päivä, jona hän tuli kadulla vastaamme.
Jonkun aikaa istuimme vaiti; vihdoin sanoi Björklöf:
— Kirjoittiko hän sinulle?