Näytin hänelle kirjelipun.
— Minä sain myöskin kirjeen, alotti Björklöf hitaasti. — Siinä oli muuan puolalainen nimi ja osote. Minun piti mennä sinne sanomaan, ettei Telma Auteretta enää ollut; se oli viimeinen ystävyyden palvelus, jota hän minulta pyysi. Menin sinne tänä aamuna. Nimi oli erään tykistöupseerin. Sotilaspalvelija ilmotti herransa vielä olevan vuoteessa. Sanoin asiani välttämättömäksi ja jäin odottamaan salin tapaiseen työhuoneeseen. Keskellä oli katettu ruokapöytä, nähtävästi oli siinä edellisenä iltana kaksi ihmistä aterioinut. Pöydällä oli kimppu tummanpunaisia ruusuja; liinassa olivat Telma Autereen tyttönimen alkukirjaimet. Palvelija tuli ohjaamaan minua makuuhuoneeseen. Sängyssä makasi hienopiirteinen, kalpea mies. Hänen silmänsä paloivat, ja heti kun tulin sisään sanoi hän ranskaksi: "Pelkään, herra Björklöf, että aavistan asianne. Onko se nyt tapahtunut?" En saanut sanaakaan suustani, nyökäytin vain päätäni. Mies vääntelihe tuskissaan, nousi istualleen, kädet liikkuivat kuin kouristuksessa pitkin peitettä. Sitten tarttui hän jalkapäässä makaavaan sylikoiraan, viskasi sen lattialle ja purskahti itkuun. Koira ei liikahtanut, hän oli kuristanut sen. — Usko minua, se ei tuntunut teatterilta, se oli kauheata. — Kun menin, näin hänen kirjoituspöydällään Telma Autereen kuvan, sen vieressä oli muutamia kuivuneita kukkia…
— Tiesitkö sinä mitään tuosta upseerista?
— En, vastasi Björklöf. — Aavistin, että Telma rakasti, mutta en koskaan tahtonut kysyä häneltä, ketä. Kerran sanoi hän minulle, ettei hän koskaan voisi tulla onnelliseksi, sillä se mies, jota hän rakasti, oli yhtä onneton kuin hän itsekin. Muuta emme koskaan siitä puhuneet. Enkä usko kenenkään tienneen koko asiasta mitään.
Hetken perästä virkkoi Birger Björklöf:
— Kun he vain olisivat peittäneet hänen kasvonsa… Lähetin sinne ruusuja tänään ja pyysin, että ne pantaisiin hänen kasvoilleen…
* * * * *
Telma Auer oli seisonut päivänpaisteessa kimmeltävän meren rannalla. Vaahto oli hohtanut ja välkkynyt, mutta kun hän oli ottanut sitä käteensä, oli se haihtunut muutamaksi köyhäksi vedenpisaraksi. Ja uusi pettymys oli ollut entisiä katkerampi. Eikä hän enää ollut jaksanut ajatella huomisen päivän ääretöntä ikävää, vaan oli astunut sen suuren hiljaisuuden viileään rauhaan…
SYNTYMÄPÄIVÄ
1.