Neljännenkymmenennen ensimäisen syntymäpäivänsä aamuna seisoi kauppias Antti Autio tavallista kauemmin peilin edessä. Todellakin: korvallisilta alkoivat hiukset hiukan harmaantua, selvään erotti jo muutamia hopeisia haivenia.
Neljäkymmentä vuotta! Eihän tuo vielä oikeastaan ollut ikä eikä mikään… mutta kuitenkin tuntui Antti Autiosta siltä, että hän jo oli sivuuttanut elämänsä puolenpäivän. Harvat ihmisethän sentään elävät kahdeksaankymmeneen… Hiukan häntä painoi tuo ajatus; tiesi milloin sitä kuolla kupsahtaa…
Mutta eipähän tuolle mitään mahda!
Hän sitaisi muutamalla tottuneella nykäisyllä kaulahuivinsa säännönmukaiseen solmuun, viskasi liivit ja takin ylleen ja meni ruokasaliin.
Aamiaispöydässä odotti jo hänen rouvansa, joka vielä oli aamunutussa ja kampaamattomin hiuksin. Rouva Anna Aution kasvot olivat hiukan kulmikkaat, nenä oli vähän liian pystyssä ja poskipäät olivat jonkunverran ulkonevat, suun ympärillä oli hiukkasen ylpeän ivallinen piirre; mutta silmät paloivat pirteinä ja hipiä oli vielä säilynyt hienona. Hän oli viittä vuotta miestään nuorempi; sanottiin, että hän kernaasti näytteli maailmannaista, ja hänen pukunsa herättivät kateellista huomiota maaseutukaupungin naismaailmassa.
Keskellä pöytää oli kimppu neilikoita korkeassa kristallimaljakossa. Kauppias Autio irrotti kirjekuoren, vilkasi häthätää korttia ja pisti sen sanaakaan sanomatta taskuunsa.
— Keneltä? kysyi rouva.
— Konttorineideiltä, vastasi kauppias lyhyesti.
Mutta rouva Autio hymyili itsekseen; hän tiesi konttorineitien lahjan olevan miehensä kirjoituspöydällä.
Enempää ei aamiaispöydässä puhuttu. Kauppias jäi yksikseen juomaan kahvia, rouva meni sänkykamariin pukeutumaan. — —