Kauppias Aution ja hänen vaimonsa välit eivät olleet aivan lämpimät. Miestä kiusasi se seikka, että heidän nopeasti kasvaneen varallisuutensa perustuksena olivat rouvan rahat. Se tuntui miltei alentavalta ja nöyryyttävältä. Jonkunlainen orjuuttava riippuvaisuuden tunne heitti ikäänkuin varjon hänen iloiseen elämäänsä. Tiesihän maailma, että hänen yritteliäisyytensä avulla omaisuus oli kaksinkertaistunut. Mutta alastomaksi totuudeksi jäi kuitenkin, että vaimo hänet, köyhän käsityöläisen pojan, oli nostanut pystyyn. Eikä hän luultavastikaan nyt olisi mikään sen kummempi kuin tavallinen vähäpätöinen konttoristi, jollei hänellä olisi ollut tilaisuutta koettaa onneaan omintakeisena liikemiehenä. Onni oli ollut hyvin myötäinen. Mutta oliko siinä hänellä itsellään mitään ansiota? Tosin hän aina koetti lohduttaa itseään sillä, että juuri hänen laskelmansa ja suunnittelunsa olivat vieneet voittoon; mutta toiselta puolen kuiskasi ääni hänen korvaansa: uhkapeliähän se on ollut alusta loppuun.
Tällaiset ajatukset kiusasivat kauppias Autiota; etenkin silloin ne nostivat päätään, kun hän oli kahdenkesken vaimonsa kanssa. Ja myöskin öisin, kun hän yksikseen valvoi vuoteellaan — viime aikoina sitä oli tapahtunut usein. Kenties johtui se sydämestä… Hän olikin alkanut lihoa aivan pelottavasti —!
— — Kun kauppias Autio oli jäänyt yksin ruokasaliin, otti hän kukkien mukana tulleen kortin taskustaan, katseli sitä hetkisen ja pani sen sitten tyytymättömän näköisenä lompakkoonsa; rypisti kokoon lautasliinan ja nousi pöydästä.
— Tuo oli sentään vähän liikaa, mutisi hän mennessään konttorin vieressä olevaan työhuoneeseensa. — Hävytön naiselukka!
Avattuaan postin ilmotti hän prokuristilleen, ettei hän sinä päivänä enää olisi tavattavissa, retkahti sitten kirjoitustuolinsa selkänojaa vasten ja alkoi miettiä.
Päivän juhlaa varten oli kaikki jo hyvässä järjestyksessä: päivällinen tilattu neljällekymmenelle hengelle ravintolasta, leikillinen ruokalista painettu, hinnoista ja viineistä sovittu hovimestarin kanssa… puheensa osasi hän sujuvasti ulkoa… Mutta sitten takertuivat hänen ajatuksensa erääseen seikkaan, joka tavallaan oli yhteydessä lompakossa olevan käyntikortin kanssa.
Antti Autio oli jo monet vuodet uneksinut tästä juhlapäivästään, ja aikoja sitten oli kaikki menot suunniteltu yksityiskohtia myöten. M.m. oli hän päättänyt lahjoittaa kauppakoululle tuhat markkaa hänen nimeään kantavan stipendirahaston perussummaksi. Tosin summa ei ollut suuri, mutta voisihan hän luvata sitä vastaisuudessa kartuttaa ja sitäpaitsi: olihan se tarpeeksi suuri antamaan vähän loistoa hänen nimelleen, entisen köyhän vapaaoppilaan nimelle… joka sen kautta säilyi kautta aikojen painetussa vuosikertomuksessa. Kirjoituspöydän laatikossa oli lahjoituskirja jo pari päivää ollut valmiina, eilen oli hän taittanut sen uuden rypistymättömän tuhatmarkkasen kera kirjekuoreen… Mutta juuri kun hän oli ollut kirjoittamassa päällekirjoitusta, oli hänen vaimonsa tullut sisään:
— Täällä on eräs saksalainen nainen, joka tahtoo puhua kanssasi; hän tuli meidän eteiseemme ja minä neuvoin konttoriin, mutta hänellä on muka yksityistä asiaa…
Rouva Autio oli hyvin pilkallisella äänenpainolla alleviivannut sanan "yksityistä", ja Antti Autio oli lentänyt punaiseksi ja vastannut lyhyesti: — Anna hänen tulla tänne! Silkin kahinaa ja kepeitä, joustavia askeleita… Kynnykselle oli ilmestynyt notkeavartaloinen, solakka nainen. Suuren nahkahatun liepeitten alta oli Antti Autio nähnyt vain hiukan pörröistä, tummaa tukkaa, viekkaat silmät, hohtavan valkeat hampaat hymyilevien punaisten huulien välissä ja suuret välkähtelevät korvarenkaat. Mutta hän oli heti tuntenut tulijan.
— Millä voin palvella? hän oli kysynyt kohteliaan kylmästi ja noussut paikaltaan.