Sitten hän oli sulkenut konttoriin johtavan oven ja tarkastanut, oliko verhojen peitossa oleva salin-ovikin kiinni.
Nainen oli naurahtanut kevyesti:
— Et voine ihmetellä, että viimeisen keskustelumme jälkeen olen rientänyt sinua tapaamaan…
Hänen puheensa sävy oli ollut niin kiusallisen tuttavallinen. Muitta mutkitta oli hän napittanut auki turkisnuttunsa, istahtanut mukavasti sohvaan ja ruvennut vallattomasti leikkimään suipon kenkänsä kärellä.
Ja samassa oli Antti Autio nähnyt ikäänkuin kirkkaassa salaman valaistuksessa itsensä parin toverin seurassa istumassa pienessä samettisohvaisessa huoneessa kahden varieteenaisen kanssa. Ohjelman loputtua olivat he menneet syömään illallista yksityiseen huoneeseen; hän oli suudellut tuota naista ja puhunut koko joukon roskaa… Ja nyt —!
Kylmästi ja päättäväisesti oli Antti Autio sanonut sohvassa istujalle:
— Annan Teille sata markkaa, jos menette ettekä minua enää tunne.
Mutta nainen oli vain hymyillen puistanut päätään.
— Kaksi sataa, kolme… — Ei, ei, hyvä ystävä! Muistathan, että kerroit minulle, miten onneton on avioliittosi: vaimosi ei ymmärrä sinua, hän ei ole lahjoittanut sinulle perillistä, poikaa… sinä vihaat häntä…
Antti Autio oli katsahtanut salin ovelle. Oliko se ollut mielikuvitusta? Hänestä oli näyttänyt, että verhot liikahtivat. Mutta nainen oli jatkanut: — Vannoit heti ottavasi eron hänestä ja lupasit mennä minun kanssani naimisiin… Etkö muista?