Lähetystöön valittiin myöskin nuori maisteri Schwartz, äsken paikkakunnalle muuttanut pääkaupunkilaiskeikari, jonka pahat kielet kertoivat olevan rouva Aution erityisessä suosiossa. Lähetystö lähti. Mutta juhlasalissa kohosi tunnelma kohoamistaan — —.
Kotonaan istui rouva Autio yksin valaistussa salissa; hän odotti ja odotti… Hänellä oli yllään uusin paljettileninkinsä; viime tanssiaisissa oli muuan herra sanonut että hän siinä puvussa oli niin kiehtovan käärmemäinen… Ja pöydillä tuoksui syntymäpäivän runsas ja kirjava kukkaissato.
Anna Autio oli todellakin edellisenä päivänä ollut salin oven takana kuuntelemassa. Mutta se, minkä hän silloin sai tietää, ei häntä ollenkaan suututtanut. Päinvastoin hän tunsi melkein suloista tyydytystä, pientä iloakin… Ja aivan välinpitämättömänä oli hän kohdellut miestään sen jälkeen aivan kuin ennenkin.
Kadulta kuului kulkusten helinää. Sitten ovikello soi; herrat astuivat sisään. Ja pormestari sai kerrata puheensa kauneimmat kohdat. Viinitarjotin tuotiin sisään, kilistettiin. Herrat alkoivat pyydellä rouva Autiota tulemaan vastavierailulle juhlapaikkaan. Maisteri Schwartz auttoi turkit hänen ylleen; hän oli ajanut yksin, hänen reessään oli siis tilaa… Toiset olivat jo portaissa, kun rouva Autio vielä juoksi saliin nykäisemään aamulla tulleesta kristallimaljakosta kukan, jonka hän veikeästi hymyillen ojensi ritarilleen.
Mutta reessä, alla tähtikirkkaan helmikuun taivaan ja paukkuvassa tulipalopakkasessa, sai maisteri Schwartz suudella rouva Autiota pitkään ja intohimoisesti…
Kun he saapuivat perille, tuli paksu vuori-insinööri kohteliaasti rouvaa vastaan, suuteli hänen kättään ja talutti hänet pöydän päähän. Ja kun Antti Autio näki vaimonsa siinä istuvan tyytyväisenä ja säteilevänä keimailevan herraparven keskellä, silloin täytti autuas onnentunne hänen rintansa — hänen elämänsä suurin päivä oli onnistunut yli kimmeltävimpienkin toiveitten!
LYÖNTIEN LOMISSA
Asun hotellissa; akkuna antaa takapihalle.
Likainen, ikävä piha — puolipimeä asfalttipohjainen kuilu, jonka pohjalla kaksi naista pieksää sänkypatjoja.
Huoneeni on ylimmässä kerroksessa. Kello kädessä koetan arvailla, kuinka kauan joka lyönnin pamaus tarvitsee tunkeutuakseen tänne ylös. Jos olisin parempi laskumies, voisin sen mukaan päättää miten korkealla asun. Siihen eivät tietoni kuitenkaan riitä; voin saada selville vain sen, että asun kylläksi matalalla selvään nähdäkseni noiden ihmisten rumat liikkeet ja liian korkealla kuullakseni heidän arvatenkin hyvin mielenkiintoista keskusteluaan lyöntien lomissa.