— Kerrotaan, että rouva Autereen tiheät talossa käynnit ovat pakottaneet kapteenska Bergerin lähtemään Aix'iin… Niin se käy; rouvahan onkin miestään kymmenen vuotta vanhempi. Ja minä tunnen Bergerin… ha, ha…
— Säälin vain Aarne Auteretta, sanoi pankkiherra, jolla oli naisellisen hieno hipiä. — Hän on niin kovin hieno mies; olisi varmaankin päässyt pitkälle maailmassa, mutta on nyt aivan kuin kasvussaan pysähtynyt, siivet leikatut…
— Miten he sitten ovat joutuneet yhteen? kysäsin korkeanojaisen sohvan kulmasta, missä odotin pelivuoroani.
— Se on hyvin kuvaava juttu, vastasi pankkiherra. — He kuuluivat samaan osakuntaan ja ottivat molemmat innokkaasti osaa ylioppilaselämään. Muutamassa vuosijuhlassa oli tunnelma hyvin innostunut. Aarne oli hyvällä tuulella — hän on yhtä herkkä innostumaan kuin koulupoika — ja nousi tuon tuostakin pöydälle laulamaan. Tiedättehän: hän laulaa hyvin Bellmania. No niin, kolmen tienoissa ajettiin naiset kotiin; Aarne Auer meni saattamaan Telma Åmania. Kun hän palasi siltä matkalta, hyppäsi hän palttoo yllään ja lakki päässään peräpöydälle, jonka ääressä inspehtori vielä istui, ja lauloi paraimman laulunsa. Muistan vielä, miten ylpeänä ja ylimielisenä hän siinä seisoi, silmät säihkyivät ja ääni kaikui komealta. Riemun ja remun keskipisteenä oli Aarne. — Mutta seuraavana päivänä oli hän tullut aivan onnettomana ystävänsä Otto Holmin luo — tuntevathan herrat varatuomari Holmin? "Pelkään viime yönä tehneeni tuhmuuksia", oli hän sanonut, "en oikein varmaan muista, mutta luulen melkein kosineeni Telma Åmania; ainakin minä suutelin häntä monta kertaa rappukäytävässä".
Herrat remahtivat nauruun, ja kanslisti, jolla oli pöhöttyneet punaiset kasvot ja häränniska, sanoi:
— Kenellepä tuollaista ei olisi sattunut!
Mutta pankkiherra jatkoi:
— Otto Holm on järkevä mies, ja Aarne ja hän olivat siihen aikaan hyvät ystävät. "Sinun on heti mentävä sinne pyytämään anteeksi ja selittämään koko juttu", oli Holm neuvonut. Aarne olikin mennyt. Mutta eteisessä oli rouva Åman tullut vastaan, levittänyt sylinsä tulevalle vävypojalle ja suudellut häntä otsalle, eikä Aarnen selitysyrityksistä tullut mitään. Koko perhe oli sitten kokoontunut juomaan kihlautuneitten maljaa, ja Aarnen oli juostava — kultaseppään.
— No, syyttäköön sitten itseään, virkahti Kataja kuivasti ja välinpitämättömästi.
Mutta pankkiherra yritteli puolustaa: