Chimb lähti. Odotimme kondoriäännähdyksiä, mutta turhaan. Puolen tunnin kuluttua ehdotin, että lähtisimme Chimbiä etsimään. Tähän ei kukaan suostunut. Siispä lähdin yksin villiin, tiettömään de los Andesiin. En tiennyt mihin mennä, menin vain, ylävuorta, alavuorta, kiviä ja pensaita. Olisin jo palannut takaisinkin, mutta se oli mahdotonta, koska en enää osannut. Minun täytyi vain kulkea, kunnes löytäisin Chimbin. Kuljin lohkareista alamäkeä ja kaaduin selälleni, muuta en muista. Toverit kuulivat viimein sovitun äänimerkin ja rupesivat kulkemaan sitä kohti.
— Entä West? kysyi Chimb.
— Hän lähti etsimään teitä, sanoivat toverit.
Tässä on nyt paikka, josta puhuin. Voimme päästä yli vuoren halkeaman, jos kuljemme varovasti; mutta sitä ennen meidän on löydettävä West. Sanokaa mielipiteenne kuinka on meidän etsittävä häntä? Kuljemmeko yhdessä, vai jokainen erikseen? Jos kuljemme erikseen, on meillä enemmän mahdollisuutta löytää hänet, mutta siinä tapauksessa voimme eksyä toisistamme. Mitä sanotte?
— Me emme lähde tästä mihinkään muutamaan tuntiin, olemme siksi väsyksissä, sanoivat toverit.
— Minä lähden sitten yksin, sanoi Chimb.
— Älkää lähtekö, signorita. Ehkä minä tulisin kanssanne, sanoi
Charley Clark.
— Ei, huusi Chimb ja lähti yksin. Kuljettuaan jonkin matkaa hän kuunteli ja katsoi taakseen, seurasiko kukaan.
Sitten hän jatkoi matkaansa, katsellen väliin kohti taivasta, väliin kädellään hapuillen ja sieraimillaan nuuskien tuulen suuntaa.
Minä näin unta, että riipuin käsistäni, jotka olivat ruuvipenkin puristuksessa. Ranteisiini koski kovasti. Tuntui kuin olisivat jalkani polvien kohdalta poikki. Hetkeksi lakkasi särkemästä käsiä ja jalkoja; silloin taasen poltti päätä. Minulla oli se käsitys, että pääni oli paistumassa peruna- tai naurishaudassa. Väliin taas olin tunnoton, ilman kipua. Viimein heräsin tajuihini ja aukaisin silmäni. Oli täysi päivänvalo. Mietittyäni vähän aikaa olin selvillä siitä, että makasin selälläni kallion kielekkeellä, joka vietti jalkoihin päin. Jalkani roikkuivat polven kohdalta terävän kivisärmän päällä ja kädet olivat yhtä suuntaa ruumiini kanssa. Ranteista piteli minua kiinni joku olento, jonka terävät kynnet olivat puristuneet nahan ja lihan sisään. Arvelin, että ihminen, luultavasti kiinalainen, piti minua tässä asennossa. Varmaankin hän oli laahannut minut kallion kielekkeelle kiusatakseen minua ensin ja sitten antaakseen minun tietää, että hän pudottaa minut rotkoon, koska ammuin hänen kiinalaisen toverinsa. Vuoroni oli tullut; ei ollut mitään avun toivoa. Aioin juuri nykäistä käteni irti ja pudottautua syvyyteen, kun kuulin: