Päivän valjettua huomasimme kaikkien laivojen ajautuneen jonkin verran rantaan päin. Ainoastaan yksi kuunari oli suuremmitta vammoitta ajautunut rantaan. Mainittakoon, että nousu- ja pakoveden erotus tällä rannikolla on suurimpia mitä tiedetään, nimittäin noin neljäkymmentä jalkaa.
Iltapäivällä ankkuroi Callaon satamanselälle saksalainen sotalaiva. Fred oli jo kaukaa nähnyt Saksan sotalipun mutta luuli laivan laskevan ankkurinsa etäälle meistä. Laiva ankkuroikin Cuxhavenin viereen.
— Johan minut perii Saksan saatana! Tuo näyttää ihan tulleen minua ottamaan, sanoi Fred. Me lohdutimme ystäväämme.
— Kuka sinut täällä tuntee? Ole ihan huoletta, sanoimme.
Cuxhavenin lippu nostettiin tervehdykseksi Saksan sotalaivalle, kuten asetus määrää. Vähän ajan kuluttua laski sotalaivasta vene Cuxhavenia kohti. Ennätettiin tuskin saada paraatirappu paikoilleen, kun vene jo oli sivullamme.
— Onko täällä kapina? kysyi sotalaivan ensimmäinen upseeri.
— On, vastasi kapteeni Franck.
— Kuinka kauan sitä on kestänyt?
— Neljä päivää, vastasi Franck.
— Olemme matkalla San Franciscoon, mutta poikkesimme tänne, koska ajat ovat kuukausia sitten täällä päin näyttäneet levottomilta. Eihän meillä ole mitään tekemistä Etelä-Amerikan pikkuvaltioiden kanssa. Tapelkoot, milloin tahtovat. Mutta meidän velvollisuutemme on sekaantua leikkiin, jos kansalaisillamme on hätää täällä, sanoi upseeri.