— Tarkoitan, että heti lähdemme tilaamaan vaatteita ja ostamaan kenkiä. Konsuli neuvoi minulle paikan, mistä Liman ulkomaalaiset ostavat vaatteensa ja kenkänsä. Ettehän pane pahaksi, jos minä…
— Kyllä me, Charley, tulemme toimeen näillä vaatteillamme ja kengillämme siksi kun pääsemme Englantiin. Pestihän meidän on kohta otettava. Ei meillä tässä maassa ole mitään tekemistä, sanoimme.
Olimme olleet viikon Limassa. Syöneet hyvää ruokaa ja nukkuneet sikeästi puhtaissa, mukavissa vuoteissa. Joka päivä olimme pyörähtäneet Callaossa, joko junassa tai jalan. Meillä oli nyt hienot puvut yllä. Kiireestä kantapäähän olimme herroja. Ystävämme Charley oli maksanut kaikki.
— Kyllä minua vähän hävettää herrastella Charleyn kustannuksella, sanoin.
— Älä ujostele! Charleylla on paljon rahaa. Hän on sähköteitse konsulinviraston kautta saanut "plenty of money" (paljon rahaa), sanoi Fred, jonka saksalaisuus väliin tuppasi tulemaan esille.
Eräänä päivänä, juuri aikoessamme hämärissä palata kotiimme Limaan, huomasimme, että Callaon rantatorille oli ilmestynyt sirkusteltta. Näytännön piti alkaa tunnin kuluttua, ja piletinhinta oli yksi sola (dollarin arvoinen). Ostimme neljä pilettiä ja jäimme odottamaan näytännön alkamista. Kävellessämme rantaa pitkin tulimme sille kohdalle, josta ankkurissa olevat laivat näkyivät.
— Tuollahan näkyy ihan Cuxhavenin paikalla englantilainen laiva, lippu kahvelin alla, sanoi Mack.
— Mutta sehän on Cuxhaven, sanoi Fred, vaikka sillä on Englannin lippu. Vannon, että se on Cuxhaven!
Kinatessamme, oliko laiva Cuxhaven, lähti siitä vene satamaa kohti.
Odotimme, kunnes vene laski laivasiltaan. Maalle nousivat kapteeni
Franck ja hänen tyttärensä.
— Hyvää päivää, pojat! Olipa onnen potkaus, että tapasin teidät, sanoi kapteeni.