— Missä signorita Chimborazo on? Niin, tiedänhän, että Chimborazo on kuollut. Meille ilmoitti boardingmaster Michel Kelly, että te muka olitte kaikki kuolleet. Mutta tehän olettekin säilyneet, ja Chimb yksin on kuollut, sanoi Teresia itkien, ja painoi kasvonsa isänsä rintaa vastaan.
— Itke lapseni, se antaa lohdutusta. Mennään pois laivaan. Aioimme mennä sirkukseen, mutta emme taida nyt surun vuoksi voida. Emme oikein voineet uskoa mr. Kellyn puhetta, vaan olimme siinä toivossa ja uskossa, että hänen kertomuksensa oli huhua. Nyt vasta voimme todeta surullisen uutisen.
— Minä uskoin, että Suuri Henki suojelee ainoata ystävääni, sanoi tyttö.
— Mutta eihän Chimb ole kuollut! sanoimme. Saanko koskaan nähdä
Chimbiä?
— Chimb on Limassa, ja huomenna tuomme hänet Cuxhaveniin, vakuutimme. Nyt on aika mennä sirkukseen. Tulkaa mukaan, kapteeni ja neiti, sanoi Charley.
— Minulla on paljon kertomista ja puhumista teille, siksi ehdotan, että jättäisimme sirkuksen, sanoi kapteeni.
— Kertokaa ja kysykää sitten.
Torven ääni kuului teltalta. Narri seisoi suuren, ylösalaisin käännetyn laatikon päällä ja puhalsi pasunaa. Sitten hän yhtäkkiä hävisi — laatikon pohja petti. Se kuuluikin asiaan. Kansa huusi Viva! (eläköön). Jonkin aikaa katseltuamme tavallisia sirkustemppuja rupesi seinän takaa, sieltä missä taiteilijat, niin kaksi- kuin nelijalkaiset ja vieläpä jalattomatkin oleskelevat silloin kuin ei heidän vuoronsa ole olla näyttämöllä, kuulumaan ilkeä ääni, joka oli poikkeus ohjelmasta.
— Tuon äänen olen ennenkin kuullut, sanoin tovereilleni.
Hetken perästä vedettiin näyttämölle rautahäkkivaunu, jossa oli leijona — sama ränsistynyt vaunu ja sama leijona, joka saksalaisen haziendalla oli peloittanut Chimbin ja minut silloin, kun hakkasimme irti sarvia härkien päistä. Piti näytettämän, kuinka pedolle syötetään eläviä koiria. Tämänlaatuista näytöstä Perun työkansa mielellään katseli.