Täällä Etelä-Amerikan länsirannikolla oli koetettu saada aikaan härkätaistelunäytöksiäkin, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Ehkäpä täällä ei löytynyt tarpeeksi äkäisiä härkiä, eikä Don Quixoten ratsun heimolaisia. Suurimpana syynä siihen mahtoi sentään olla intiaanien halveksiva suhtautuminen härän tappajiin ja hevosten rääkkääjiin, samoin kuin tämänlaatuisen raakuuden ihailijoihin.
Pieni vikkelä koira pantiin ensin häkkiin, mutta ennen kuin vanhanpuoleinen, liialla ruoalla lihotettu leijona kerkesi kääntyä antaakseen koirapoloiselle kuoliniskun, oli tämä pujahtanut rautatankojen välistä ulos. Nyt peto vimmastui ja rupesi pyrkimään samasta raosta ulos koiran kimppuun — ja luultavasti myös katsojien kimppuun. Peto levitti raon niin suureksi, että sen yksi käpälä ja pää jo olivat ulkona. Ei olisi tarvittu pitkää aikaa, ennen kuin koko elävä olisi ollut häkin ulkopuolella. Silloin se tuskin olisi tyytynyt vain koiraan, joka sitä paitsi oli jo kaukana. Ihmiset huusivat ja ryntäsivät teltan takaseinän kautta ulos. Se ei ollut vaikeata, seinä kun oli vanhaa mätää purjekangasta.
Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Eräs mies, suuri roisto, ehkä Callaon suurin, joka istui kaksi penkkiriviä meidän takanamme, syöksyi pedon eteen juuri kun se oli pääsemäisillään ulos häkistään. Hänen oli pysyteltävä tarpeeksi pitkällä pedon häkin ulkopuolella olevasta käpälästä, sillä peto koetti saada miestä kynsiinsä. Hän ampui, pistoolinsuu käännettynä maahan päin, pedon pään läpi luodin. Muuta ei tarvittu.
— Missä on Teresia? kysyi kapteeni.
— Täällä, vastasi tyttö ja puristi Mackia kaulasta. Mack oli heti hälinän alkaessa ottanut tytön syliinsä, ettei tämä joutuisi tallattavaksi.
— Minun on tavattava tuota herraa tuolla, miestä, joka pelasti meidät pedon hampaista, sanoi kapteeni ja osoitti kädellään. Hänen piti hankkia minulle miehiä. Olen pian lähtövalmis. Määräys lastinottopaikasta on tullut. Lastia, guanoa, otetaan kahdesta paikasta, Huanillasista ja Chinchisaarilta, jotka ovat lähellä Perun rannikkoa.
Mies, joka oli ampunut luodin leijonan pään läpi, seisoi selin meihin, mutta tunsimme hänet sittenkin. Mr. Kelly! huusi kapteeni. Kelly kääntyi ja tuli luoksemme.
— Hyvää iltaa, sanoi Kelly. Mehän tunnemme toisemme. Mitäs herroille kuuluu? Kysymykseni onkin turha, koska näen, että elätte ja olette pirteitä kuin Pohjanmeren makrillit, ja sitten niin komeissa uusissa puvuissa! Teille, kapteeni, täytyy minun ilmoittaa, etten ole onnistunut saamaan miehiä laivaanne. Tässä on ollut tuo kapinapahanen haittana, ja sitten sekin, että molemmat asiamieheni ovat olleet kadoksissa. He olivat kapinallisia ja joutuivat kiinni. Jolleivät ole kaatuneet kahakassa, niin joutuvat varmaan seinää vasten seisomaan. Tämä kapinahan on jo ollut pari viikkoa selvä, mutta ampumaharjoituksia on Limassa pidetty harva se päivä. Huomenna kuuluu olevan viimeinen. Sen pitää päättyä ennen auringon laskua. Auttakoon pyhä Patrik niitä poloisia, jotka ovat kaatuneet seisoessaan seinää vasten, ja olkoon heidän sieluparoilleen hienotunteinen. Hyvästi nyt, kapteeni, ja te vanhat uskolliset ystävät! Jumalan kiitos, ettei välillämme ole ollut väärää sanaa eikä vähintäkään erimielisyyttä.
Michel Kelly oli siis se suuri mies, joka tarkkakätisenä ja -silmäisenä kuuluisalla revolverillaan ampui luodin leijonan kallon läpi. Nämä revolveripistoolit olivat avarapiippuiset, ja niiden ruutipanos kolme kertaa niin suuri kuin nykyisten. Tietysti luoti oli suhteellinen panokseen. Se meni kolmen ja puolen tuumaisen Florida Peach Pine -lankun läpi.
— Mihin nuorukaiset aikovat yöksi?