— Noin viisituhatta virstaa, vastasin.
— Tuuli tuntuu kiihtyvän. Ei ole skantäkin lista kaukana vedenrajasta. Eiköhän olisi aika vähentää purjeita? Buuvenpramitkin ovat vielä päällä, sanoi rouva.
— Kyllä kapteeni siitä huolen pitää, hän on itse kannella, sanoin.
— Niinhän tuo on. Eihän tämä laiva tosiaan olekaan minun.
Pasaadissa ei ole koskaan myrskyä, mutta voi sentään tuulia niinkin navakasti, että buuvenpramit on otettava alas, vieläpä pramitkin. Ensin mainitut otettiinkin kohta alas ja moni olisi ottanut viimeksi mainitutkin. Kurssin muututtua vähän itäisemmäksi oli tuuli tullut täpärämmäksi ja raakapuut ja skuutit vedetyksi niin kiinteälle kuin mahdollista. Tämän johdosta Columbia vuoroin kohotti kokkaansa, vuoroin kallisti sitä mereen, jolloin meri roiskautti yli laivan. Tämä ei vanhalle merimiehelle merkitse mitään, etenkin kun pasaadivesi on lämmintä. Hän vain sanoo leikillisesti:
— Häpeä vähän, ettäs syljet silmilleni!
Eivät matkustajat eivätkä ensikertalaiset meripojatkaan juuri ota pahakseen, että meri sylkee heitä vasten kasvoja. Mutta sitä, että laiva tämän laatuisissa liikkeissään viskelee edestakaisin heidän vatsassaan olevaa lastia, he eivät siedä.
Tämähän oli monen kuukauden perästä ensimmäinen vatsalastin viskeleminen. Huomasin, että naisten kasvot vaalenivat.
— Eiköhän olisi parasta, että naiset menisivät pois kannelta kastumasta, sanoin.
— Suotta se kapteeni noin paljon pitää purjeita päällä; jos niitä vähennettäisiin, niin ei tuo lyijykimpale niin vaivaisi sydänalaa. Mutta toisaalta: pikemminhän päästään Kap Horniin. Siellä tapaan hänet…