— Älkää olko pelkuri; tarkoitan, älkää ottako pois pramipurjeita, kyllä Columbian runko, taklaasi ja purjeet kestävät.

— Hyvää yötä, kapteeni!

Kapteenin mentyä alas mittasin laivan vauhdin: kymmenen solmuväliä. Tämä vauhti näin kovassa aallokossa runtelee liian paljon syväänlastattua laivaa, sen runkoa ja taklaasia.

Otin pois ensin etupramin ja puoli tuntia sen jälkeen keskipramin. Sitten muutin kurssin ylemmäs tuuleen, niin ylös kuin tuulen suunta, täysi läntinen, salli. Pelkäsin Chilen riuttarannikkoa. Jos tuuli kiihtyy myrskyksi, voimme vähitellen ajautua maalle. Mitähän varten se kapteeni ei ollut laskenut enemmän länttä kohden, ajattelin. Seisoessani ruorimiehen vieressä tunsin, että joku laski kätensä olkapäälleni.

— Minua niin peloittaa! sanoi Chimb ja veti minua alamäkeä kajuutan nurkan taakse.

— Mitä pelkäätte? kysyin.

— Rouva Fiddler istuu hytissään juhlapuvussaan ja lupaa vetää Lelun ja minut laidan luo ja sitten…

En tahtonut puhaltaa pilliin ja säikäyttää nukkujia, vaan menin keskikannelle puhuttelemaan yhtä miehistä. Ruorimiehelle sanoin: — Jos näet rouva Fiddlerin tulevan kannelle, niin hälytä heti kellolla.

Pitäen Chimbiä kädestä menin John Stonefieldin luo.

— Mene rouva Fiddlerin hyttiin ja katso, ettei hän eikä Lelukaan pääse kannelle, sanoin.