— Kyllä niissä on henki vielä, mutta ehkä ennättävät kuolla, ennen kuin perikato tulee; onnelliset ihmiset! Nousen nyt kannelle. Tahdon katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ei minua laisinkaan peloita, päinvastoin. Ensin olin vähän kiukkuisella tuulella. Luulin, että Suuri Henki kostaa; luulin myös että minä olen Joonas, jonka tähden te kaikki saatte kärsiä. Mutta nyt olen muuttanut mieleni tykkänään. Ainoa, mitä minulla on sanottava, on, ettei kukaan saa koettaa auttaa minua, sanoi Chimb.
Minulla ei ollut lohdutuksen sanaa Chimbille lähtiessäni surkeudesta.
Kello on kymmenen; lasia ei ole lyöty pariin vuorokauteen. Merkkilyhdyt eivät ole valaisseet, koska niitä ei pääse panemaan paikoilleen, eivätkä ne palaisikaan, vaikka ne paikoilleen saisikin. Mack Henderson on ruorissa ja hänellä on apumiehenä Jim Peg. Chimb ja minä, molemmat kiinni köytettyinä, seisomme kompassihuoneen luona.
— Pidä, Mack, niin ylös tuuleen kuin voit!
— All right! sanoi Mack.
— Älä toki niin ylös, että purjeet rupeavat elämään, sanoin
Mackille, katsottuani kompassia.
— Kyllä niissä on tuulta, sanoi Mack.
Jonkin ajan perästä alkaa laiva nostaa kokkaa korkeammalle ja painaa perää tavallista syvempään. Mitäs tuo merkitsee, sanon itsekseni. Eiväthän purjeet elä, ja kuitenkin on laivan kokka täydessä vasta-aallokossa. Katselen taas kompassia, sanomatta mitään Mackille. Eikä hänkään sano mitään, vaikka olisi paljon puhumista. Kompassin viiva on taas kohonnut taulun asteisiin nähden. Tuuli on kääntynyt pohjoisemmaksi. Katsomme toisiamme silmiin, Mack ja minä, mutta ei kumpikaan lausu sanaakaan. Chimb puristaa kättäni ja sanoo:
— Jokohan loppu on lähellä?
— Päinvastoin! Tuuli kääntyy myötäisemmäksi. Chimb ristii kätensä ja kiittää jumalaa.