— Kuinka korkealle saan nousta? kysyy Mack.
— Täyteen lounaiseen, vastaan.
Mack ja Jimmy vetävät suunsa hymyyn. Lähden sitten kajuuttaan ilmoittamaan ilosanomaa kapteenille ja Bob Rogersille.
— Panin suunnan täyteen lounaaseen, sanon näille, jotka paraillaan pakkaavat kamssujaan ja laittautuvat valmiiksi ottamaan perikatoa vastaan…
Olemme juuri Kap Hornin kohdalla. Jos vetäisi suoran viivan etelää kohti Hermite-nimisestä korkeasta kalliosaaresta, joka muodostaa Kap Hornin saariryhmän eteläisimmän kärjen, kohtaisi tämä suora viiva Columbian kyljen. Länsituuli, joka vaaran uhatessa oli kääntynyt luoteiseksi, ja siten pelastanut meidät joutumasta pampas-rannikon riutoille, on taas totinen läntinen. Se vie meitä myötätuulessa, lumimyrskyn riehuessa, vinhasti itää kohti. Kun laiva, oli se sitten höyry- tai purjealus, kulkee suorassa myötätuulessa, kallistelee se lakkaamatta sivulta toiselle. Tavallisesti silloin pidetään purjeita päällä, usein enemmän kuin laivan ja taklaasin vahvuus oikeastaan sallisi. Koetetaan päästä takaa hyökkäävän aallon tieltä pois, jottei se tulisi sisään perän puolitse. Columbialla ei tällä kertaa ollut aikaa kallistella. Aalto tuli sisään vuoron perään sivuilta, väliin molemmiltakin sivuilta yhdellä kertaa. Laivan laidassa olevat myrskyportit oli pidettävä auki, jotteivät aallot jäisi kannelle. Perää pitäessä oli ruorimiehen huolehdittava, ettei koskaan antaisi paljon ruoria. Laivan tuli tämmöisessä myrskyssä kulkea suoraan tuulen ja aallon suuntaan.
Ei koko maapallolla ole sellaista myrskyaluetta, eikä missään nouse niin ankaroita aaltoja kuin Kap Hornin luona. Jos laiva pääsee varastamaan tuulen ja aallon suunnasta, kääntäen sivunsa aallokolle ja samalla tuulta vasten, on se useimmiten tuhon oma.
Maapallon tällä puolen oli keskitalvi. Oli juhannuspäivä, josta luulimme tulevan viimeisen päivämme. Mutta kaikkivaltias jumala ja Suuri Henki olivat mukanamme. Kello oli kaksitoista päivällä ja mr. Rogers hoiti peräsintä. Koska vain kaikkein paraimmille peränpitäjille uskottiin peräsin kovassa myrskyssä, pitivät päällysmiehetkin joskus perää. Mr. Rogers oli voimaansa luottaen vähäksi aikaa laskenut pois apumiehensä. Kun laiva rupesi ryöstämään, eivät mr. Rogersin voimat riittäneetkään. Äkkiä oli laiva kääntänyt sivunsa vasten tuulta ja aallokkoa ja kaatui niin kallelleen, että toinen puoli kantta oli veden alla. Tässä asennossa se oli sitten lähes puoli tuntia. Pramitangot raakoineen, partuuneineen ja staageineen tulivat alas ja viskaantuivat mereen. Jos joku olisi ollut kohdalla, olisi hän kohdannut kuolemansa.
Ensimmäinen tehtävä oli saada hakatuksi poikki ne taklaasinosat, jotka olivat kannella ja meressä. Mutta kuinka päästä hakkaamaan? Kansihan oli siksi pystyssä, ettei tuulen puolelle päässyt muu kuin kissa. Kansi oli ihan täynnä rojua — taklaasia, tankoja ja niiden päitä sekä köysiä. Jolleivät pramitangot raakoineen ja muine rojuineen olisi tulleet alas, ja jollei guanoharja lastiruumassa olisi siirtynyt alahangan puolelle ja siten estänyt harjua tykkänään kaatumasta, olisi Columbia kääntänyt pohjansa ylöspäin.
Kun viimein, käytettyämme kaikkia mahdollisia, vieläpä mahdottomiakin keinoja, oli saatu hakatuksi poikki kaikki roju, joka piteli laivaa kallellaan, saatiin se nousemaan entiseen asentoonsa. Se kulki nyt tuulen ja aallon ajamana syrjittäin. Ei ollut purjeita. Lumipyry vain vinkui siinä taklaasissa, mitä vielä oli jäljellä, ja meri piti kantta asuntonaan.
Olimme kaikki väsyneitä ja märkiä niin kuin albatrossit ja kapkyyhkyset, jotka leijailivat hyvin lähellä laivaa, katsellen itselleen mukavaa yömajaa Columbiassa. Ensi työksemme laitoimme vahvoista köysistä kulkuväyliä kannelle. Oli vaaranalaista kulkea, jollei ollut mihin tarttua, kun liikkui kannella. Laivan timperi näkyi peilaavan pumppuja. Hän ilmoitti, että laiva oli melkein tyhjä vedestä.