— Me olemme myös maanneet "sairaalassa" Port Williamissa Falklannin itäisellä saarella. Kumma, ettemme ole tietäneet mitään toisistamme, vaikka olemme olleet niin lähekkäin.
— Se johtuu siitä, ettei näiden satamien välillä ole mitään liikennettä, ja onhan niillä väliäkin kaksisataa virstaa, sanoi bluenose.
Rouva Fiddler sai nyt tulla tapaamaan ja puhuttelemaan laivansa ensimmäistä upseeria. Peg oli kertonut rouvalle, ettei tässä ollut kysymyksessä miesvainajan haamu eikä mikään muukaan aave. Vene, jolla Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri saapui, oli oikea vene, ja "kummituslaiva" oli todellinen Rose Fiddler. Rouva Fiddler ei siis tullut tapaamaan laivansa ensimmäistä upseeria rintasoljissa eikä korvarenkaissa, vaan tavallisessa puvussa.
— Hyvää päivää, sir! En tahdo tietää mitään, enkä tahdo selityksiä. Ne saatte antaa minulle matkalla täältä Englantiin. Vakuutusyhtiöhän kaikki kuitenkin maksaa. Aion jatkaa omalla laivallani täältä määräsatamaan, jos kapteeni Franck suostuu antamaan minulle mr. Rogersin ja ottamaan takaisin Thomas Scottin. Lelua en huoli, enkä henno ottaakaan häntä signoritalta, tämän hyvältä hengettäreltä.
Rose Fiddlerin veneeseen lastattiin leipää niin paljon kuin siihen mahtui. Kaikeksi onneksi oli Port Williamista otettua leipää ja hyviä laivakorppuja vähintään kaksinverroin tarvittava määrä. Kapteeni Franck suostui rouvan ehdotukseen. Columbian vene pantiin vesille ja kapteeni itse, rouva Fiddler ja Robert Rogers astuivat siihen kaikkine kampsuineen. Niitä ei ollut paljon; rouvan ja Rogersin matka-arkut olivat pääesineet… ja sitten kiireesti Rose Fiddleriin.
Thomas Scottilla ei ollut mitään vaihtoa vastaan. Seikkailu kirjoitettiin molempien laivojen lokikirjaan. Lokikirja on tärkeä esine. Jos laiva tekee haaksirikon, on ainakin tämä kirja pelastettava. Tämä kirja on laivan "laki ja oikeus". Sen turvin voi merellä sitoutua palvelukseen tai erota siitä, jos asianhaarat vaativat. On tapa sanoa: Uskallan panna kaksi sormea lokikirjan päälle.
Ennen kuin rouva Fiddler astui Columbian veneeseen lähteäkseen Rose
Fiddleriin, hän piti lyhyen kiitos- ja jäähyväispuheen.
— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Te olette pelastaneet henkeni ja kärsineet kaikki hullutukseni. Olen leskeksi tultuani ollut kuin orpo, jolla ei ole turvaa. Minä tarvitsen miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Minä voin ottaa ja minä voin antaa. Bob ja minä sovimme yhteen. Annan hänelle, köyhälle pojalle, täydet ohjakset, mutta annan hänen tuntea ja tietää, että olen Rose Fiddlerin omistaja. Pidän häntä silkkinauhassa, mutta en kuitenkaan kuten villakoiraa. Teille, signorita, annan Lelun, hän on hyvä tyttö. Luulen, että ehkä hyvinkin pian tarvitsette kamarineitoa. Kohtahan tapaamme Queenstownissa.
Oli ihan tyyni. Hiljainen maininki heilutti laivoja, jotka olivat sanoneet toisilleen viralliset hyvästit, vaikka viruivat lähetysten auringon vaipuessa Atlanttiin. Keskiyön aikana rupesi käymään tuulenhenki. Ensin se puhalsi sieltä ja täältä, niin hiljaa, että tuskin olisi saanut kynttilää sammumaan, mutta vakiintui viimein etelätuuleksi. Uni ei tänä yönä maittanut juuri kenellekään. Naiset olivat kannella ja heiluttivat liinojaan Rose Fiddlerille, jota tuskin näkyi tähtiyössä. Lelu, oltuaan aluksi ihastuksissaan erosta emännästään, itki japanittaren itkua, kuivaa änkytystä. Hän tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi.
— Älä itke, pieni; kyllä minä pidän sinusta huolen; kaikkihan sinusta pitävät, sanoi Chimb ja otti Lelun syliinsä.