Hän kiintyi niin työhönsä, ettei huomannutkaan karkulaisten paluuta, ennen kuin kuuli äänen, joka sanoi:
— Mitä tämä on?
Ympäri kääntyessään hän näki Samin tutkivan hänen muistikirjaansa ja rupeavan sitten ääneensä lukemaan:
— Kuningaslintu, urhea harjakas, kuningaslintu, kukkea —
Jan nykäisi kirjan hänen kädestään.
— Lyön vetoa, että loppu oli "laululintu", sanoi Sam.
Janin kasvot hehkuivat häpeästä ja vihasta. Hänellä oli tapana silloin tällöin sepitellä runoja, mutta hän oli sairaalloisen arka, eikä kukaan niin ollen saanut nähdä hänen tuotteitaan. Kuningaslintu-runo, joka oli saanut alkunsa heidän iltakävelystään, oli vain yksi monesta samanlaisesta kokeesta. Hän oli oppinut ihailemaan urhoollisen pikkulinnun rohkeita hyökkäyksiä haukkain ja varisten kimppuun ja lopulta suurennellut niitä sellaisiksi sankaritöiksi, että niistä piti yrittää tehdä runo. Tämä asia oli hänelle sangen vakava, ja se että muut tekivät pilkkaa hänen tunteistaan, oli enemmän kuin hän saattoi sietää. Gui tietysti tuli mukaan irvistelemään oppien sanat Samilta. Sitten hän huomautti värittömällä äänellä, ikään kuin jotakin yleistä uutista kertoen:
— Sanovat, että metsässä tänään ammuttiin urhea harjakas intiaani.
Jan oli aamullisen petoksen vuoksi ärtyisellä tuulella. Kääntyen vihaisesti Guin puoleen hän sanoi uhkaavasti:
— Lopeta nyt jo lorusi, sinä kelvoton nuuskija.