— Hei pojat, nostakaa kamssuja selkääni, hän sanoi poikain suureksi hämmästykseksi, kun oli päästy joen reunalle. Leveillä harteillaan hän kantoi puolet kaikesta. — Rastittua polkua oli vain satakunta syltä ja kahdella kerralla kaikki tavarat saatiin tiipiin ovelle.
Samia huvitti, kun hän huomasi isänsä odottamattoman innostuksen.
— Kuules, isä, et sinä ole vähääkään meitä parempi. Taitaisit mielelläsi tehdä seuraa.
— Johtuvat mieleen vanhat ajat, vastasi isä äänessään kaihomielinen soinnahdus. — Monta yötä minä ja Kaleb Clark nukuimme tällä tavalla tämän saman puron rannalla. Silloin näillä pelloilla vielä kasvoi vankka metsä. Osaattekos te tehdä vuoteen?
— Emme alkuunkaan. Sam iski silmää Janille. — Näytä meille.
— No, jospa näyttäisin. Missä on kirves?
— Ei meillä ole, sanoi Jan. Mutta on iso ja pieni tomahawki. Raften naurahti, otti ison "tomahawkin" ja osoitti pientä palsamikuusta. — Kas tuossa on hyvä vuodepuu.
— Niinkö, sehän on tulipuukin, sanoi Jan, kun Raften kahdella mahtavalla iskulla kaatoi sen että romahti ja karsi sitten sen puhtaaksi sen latuskaisista vihannista oksista. Muutamalla iskulla hän sitten vielä kaatoi sileän nuoren saarnen ja katkaisi sen neljään kappaleeseen, joista kaksi oli pari, kaksi puolitoista metriä pitkää. Sitten hän taittoi valkopyökin vesan ja veisti neljä terävää puolen metrin mittaista puuvaarnaa.
— No pojat, mihin se vuode on tehtävä? hän sanoi, mutta lisäsi sitten hieman mietittyään: — Ehkä ette kaivanneetkaan minun apuani, vaan tahdoitte tehdä kaikki itse?
— Ugh, paljon hyvä skuoo. Tekee pois vain — uagh! sanoi hänen poikansa ja istuutui perin rauhallisena hirren tyvelle kasvoillaan kaikkein intiaanimaisin ja ylpein hyväksymisen ilme.