Raften kääntyi kysyvin katsein Janin puoleen, joka vastasi:
— Me olemme kovin iloisia avustanne. Emme itse tiedä, miten se olisi tehtävä. Minä muistan lukeneeni jostakin, että paras vuoteen paikka on vastapäätä ovea, vähän toisella puolella. Tehdään se tähän.
Raften asetti siis siihen vuoteen laitapölkyt ja pääpölkyt ja lujitti ne paikoilleen neljällä vaarnalla, jotka hän hakkasi maahan. Jan kantoi sisään monta sylillistä oksia, ja Raften ryhtyi sitten latomaan niitä kuin kattopäreitä, pääpuolesta alkaen ja latoen ne hyvin runsaasti limittäin. Siihen menivät kaikki kuusenoksat, mutta sitten syntyikin vihannista latvoista jalan vahvuinen tiheä pehmeä patja, sillä oksain tyvipuoli oli kauttaaltaan maata vasten.
— Kas tuossa, sanoi Raften, — tämä on nyt intiaanin höyhenpatja, turvallinen ja lämmin. Maassa on vaarallista nukkua, mutta tämä on hyvä. Tehkää nyt tuon päälle vuoteenne. Sam ja Jan tekivät niin, ja kun se oli valmis, sanoi Raften: — Hakekaa nyt se pieni vaate, jonka käskin äidin varustaa mukaan; se kiinnitetään vuoteen päälle salkoihin pieneksi sisäteltaksi.
Jan oli ääneti, mutta näytti vaivautuneelta.
— Isä, katsopas Jania. Hänellä on tuommoinen väsynyt naama aina kun sääntöjä rikotaan.
— Missä nyt sitten on vika? kysyi Raften.
— En minä ole koskaan kuullut, että intiaaneilla semmoista olisi, sanoi Pikku Majava.
— Jan, oletko sinä koskaan kuullut tiipiin vuorista eli kastepeitteestä?
— Olen, vastasi Jan hämmästyen isännän odottamatonta tietoa.